REALISMIA – VAI TODELLISUUDEN VALIKOINTIA?
2.9.2026

Pääministeri Petteri Orpo puhui hallituksen viimeisen budjettiriihen jälkeen jälleen luottavaisesti taloudesta.

Ja minäkin todella toivon, että hän on oikeassa. Toivon, että talous kasvaa. Toivon, että yritykset investoivat. Ja kaikkein eniten toivon, että ihmisille syntyy töitä. Mutta kun pääministeri puhuu realismista, minusta on kohtuullista katsoa myös numeroita realistisesti.

Aloitetaan työllisyydestä.

Kun hallitus aloitti kesällä 2023, Orpo sanoi eduskunnassa aivan yksiselitteisesti: ”Tavoitteemme on, että Suomessa on vaalikauden loppuun mennessä 100 000 uutta työllistä.”
Kyse ei siis ollut opposition keksimästä mittarista. Se oli hallituksen oma tavoite. (Valtioneuvosto)
Kesäkuussa 2023, hallituksen aloittaessa, 20–64-vuotiaiden työllisyysasteen trendi oli 78,6 prosenttia ja työttömyysasteen trendi 7,1 prosenttia. Nyt heinäkuussa 2026 työllisyysasteen trendi on 75,4 prosenttia ja työttömyysasteen trendi 10,5 prosenttia. Työllisyysaste on siis laskenut yli kolme prosenttiyksikköä ja työttömyysaste noussut yli kolme prosenttiyksikköä. (Tilastokeskus)

Totta kai hallituskautta on vielä jäljellä. Ja Orpo voi hyvin olla oikeassa siinä, että talouden elpyminen alkaa näkyä työllisyydessä viiveellä. Mutta aika vaikea nykytilannetta on vielä esitellä onnistuneena työllisyyspolitiikkana. Orpokin myönsi nyt MTV:lle, että kehitys on ollut tavoitteen suhteen päinvastaista.
Sitten tulee kuitenkin kiinnostava käännös.

Orpon mukaan hallitus on tehnyt juuri niitä uudistuksia, joilla talous on nyt saatu kasvuun. Tässä pitää erottaa kaksi asiaa toisistaan. Se, että Suomen taloudessa näkyy nyt kasvua, on tosiasia. Se, että juuri hallituksen politiikka aiheutti tämän kasvun, on tulkinta. Talouteen vaikuttavat samaan aikaan korot, vienti, kansainvälinen kysyntä, rakentaminen, kotitalouksien ostovoima, puolustusinvestoinnit ja monet muut tekijät. Olisi aika erikoista ajatella niin, että huonot talousluvut johtuvat kansainvälisestä tilanteesta, mutta hyvät luvut hallituksen politiikasta. Realismissa pitäisi käyttää samaa mittatikkua molempiin suuntiin.

Sitten päästään yhteisöveroon.

Hallitus laskee vuoden 2027 alusta yritysten yhteisöveron 20 prosentista 18 prosenttiin. Hintalappu on staattisesti laskettuna noin 832 miljoonaa euroa vuodessa. Samana vuonna valtion budjetti on 92,5 miljardia euroa, mutta siitä peräti 12,4 miljardia euroa katetaan alijäämällä. Pelkästään valtionvelan korkoihin menee ensi vuonna jo 4,4 miljardia euroa. (Yle.fi) Tämä kannattaa suhteuttaa siihen puheeseen, jota olemme kuulleet koko hallituskauden: rahaa ei ole.

Siksi on leikattava.
Siksi sosiaaliturvaa on heikennettävä.
Siksi palveluista on säästettävä.
Siksi työttömältä voidaan leikata.

Mutta kun tullaan yritysten verotukseen, pystymmekin ottamaan satojen miljoonien eurojen riskin tulevan kasvun toivossa. Se on poliittinen valinta. Ja sellaisena siitä pitäisi puhua. Ei siinä sinänsä ole mitään väärää, että yhteisöveroa alennetaan, jos aidosti uskotaan sen synnyttävän enemmän investointeja ja työpaikkoja. Mutta silloin pitäisi myös kertoa rehellisesti, kuinka epävarma laskelma on.

Valtiovarainministeriö arvioi aluksi yhteisöveron alennuksen maksavan itsestään takaisin jopa 60 prosenttia. Tänä vuonna arvio tarkentui. Nyt VM arvioi pitkän aikavälin itserahoitusasteeksi 34–46 prosenttia, ja ministeriö itse korostaa, että siihenkin liittyy huomattavaa epävarmuutta. (Yle.fi)

Mitä tämä tarkoittaa euroissa?

Jos verotuloja menetetään noin 832 miljoonaa euroa ja siitä palautuu pitkällä aikavälillä 34–46 prosenttia, jäljelle jää edelleen noin 450–550 miljoonan euron vuosittainen nettomenetys julkiselle taloudelle. Siis siinäkin tapauksessa, että VM:n arvioidut myönteiset vaikutukset toteutuvat. Ja MTV:n haastattelussa Orpo käyttää perusteluna jotain muuta. Hän muistuttaa Kataisen hallituksen yhteisöveron alennuksesta vuonna 2014 ja sanoo, että verotulot lähtivät sen jälkeen kasvuun.

Kannattaa katsoa, mitä oikeasti tapahtui.

Vuonna 2014 yhteisöveroa laskettiin 24,5 prosentista 20 prosenttiin. Verohallinnon omien tilastojen mukaan yhteisöveron tuotto laski samana vuonna 249 miljoonaa euroa eli 5,4 prosenttia. (vero.fi) Myöhemmin yhteisöverotuotot kyllä kasvoivat. Mutta siitä ei voida päätellä, että veronalennus olisi aiheuttanut kasvun.Yritysten voitot kasvavat ja pienenevät suhdanteiden mukana. Talous kasvaa. Veropohja muuttuu. Yritystoiminta muuttuu.

Siksi meillä on tutkimusta. VATT:n tutkimusryhmä selvitti vuosien 2012–2014 yhteisöveron alennusten vaikutuksia pk-yrityksiin.

Tulos?

Investoinnit eivät juurikaan lisääntyneet. Vakiintuneempien yritysten toimintaan veronalennuksella oli vain vähän vaikutusta. (Yle.fi) Eikä muuten pääministeri Risto Murron johtama hallituksen oma kasvutyöryhmäkään ehdottanut yleistä yhteisöveron alentamista. Se esitti kohdennettuja veroetuja yrityksille, jotka oikeasti investoivat esimerkiksi tutkimukseen, tuotekehitykseen ja vihreään siirtymään. (Yle.fi)

Mutta sitten tulee ehkä tämän kokonaisuuden mielenkiintoisin osa. Kuka yhteisöveron alentamista oikein ajoi?

Yle selvitti tätä jo keväällä 2025. Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n kokoama yritysjohtajien ryhmä esitti yhteisöveron pudottamista peräti 15 prosenttiin. EK arvioi sen synnyttävän 50 000 työpaikkaa ja maksavan kokonaan itsensä takaisin.

Suomen Yrittäjät esitti yhteisöveroksi juuri 18 prosenttia.
Veronmaksajain keskusliitto esitti juuri 18 prosenttia. Etujärjestöt myös veivät tavoitteitaan suoraan hallituspuolueiden suuntaan.

Veronmaksajain keskusliiton toimitusjohtaja Teemu Lehtinen kertoi Ylelle vaikuttamisen tapahtuvan käytännössä päähallituspuolueiden esikuntien välityksellä. EK:n johtaja Sami Pakarinen puolestaan totesi, että näitä viestejä oli kevään aikana viety päättäjille normaalina vaikuttamis- ja edunvalvontatyönä.

Ylen tietojen mukaan hallituksen sisällä juuri Kokoomus toi yhteisöveron alentamisen neuvottelupöytään, ja puolueelle olisi kelvannut suurempikin alennus kuin lopullinen kaksi prosenttiyksikköä. (Yle.fi)

Tämä kaikki on ihan laillista edunvalvontaa. Mutta sitten voidaan katsoa myös vaalirahoitusta.

Valtiontalouden tarkastusviraston vaalirahoitusilmoitusten mukaan Kokoomuksen puolueorganisaation vuoden 2023 eduskuntavaalikampanja sai yrityksiltä yhteensä 110 500 euroa.

Yritykset voidaan nimetä:

Wihuri Packaging Oy 30 000 €
Tampereen Tiivisteteollisuus Oy 10 500 €

ja 10 000 euroa kukin:
First Fellow Oy
Avain Yhtiöt Oy
Notalar Oy
Pontos Oy
T2H Group Oy
Troll Capital Oy
Versowood Oy. (Vaalirahoitusvalvonta)

Myös Petteri Orpon oma vuoden 2023 vaalikampanja sai yrityksiltä suoraan yhteensä 26 438 euroa. Ilmoituksessa vähintään 1 500 euron yritystukina näkyvät muun muassa TS-Yhtymä Oy ja TKU-Rakennus Oy. Lisäksi Orpon puolueelta saamasta tuesta ilmoitetaan välitetyksi yritystueksi:

T2H Group Oy 5 000 €
Notalar Oy 4 000 €
Versowood Oy 4 000 €
Troll Capital Oy 4 000 €. (Vaalirahoitusvalvonta)

Tässä kohtaa haluan olla erittäin tarkka. Nämä luvut eivät todista, että yhteisöveron alentaminen olisi ostettu vaalirahoituksella. Minulla ei ole sellaiseen mitään näyttöä, eikä sellaista pidä väittää. Eivätkä yhteisöveron alennuksesta hyötyvät yritykset automaattisesti ole samoja yrityksiä, jotka ovat rahoittaneet Kokoomusta. Mutta minusta demokratian kannalta voidaan silti kysyä ihan perusteltu kysymys.

Kun yrityselämän etujärjestöt lobbaavat voimakkaasti satojen miljoonien eurojen veronalennusta, kun yritykset samaan aikaan rahoittavat poliittisia puolueita ja niiden johtavia ehdokkaita, kun yritysten etujärjestöjen tavoitteet viedään hallituspuolueiden esikuntiin, ja kun pääministeripuolue vie saman asian hallituksen neuvottelupöytään, eikö kansalaisilla ole oikeus tietää tämä kokonaisuus?

Minusta on.

Ei siksi, että pitäisi syyttää ketään korruptiosta. Vaan juuri siksi, että avoin demokratia toimii parhaiten silloin, kun tiedämme, kuka yrittää vaikuttaa, mihin yrittää vaikuttaa ja kuka politiikkaa rahoittaa. Vaikutusvalta ei tavallisesti toimi niin, että joku tuo ruskean kirjekuoren pöydälle ja saa vastapalveluksen. Se toimii paljon hienovaraisemmin. Jotkut ihmiset pääsevät helpommin tapaamaan päättäjiä. Joidenkin järjestöjen tutkimukset päätyvät päätöksenteon pohjaksi. Joidenkin tavoitteet määritellään kasvupolitiikaksi. Ja joidenkin tavoitteista sanotaan, ettei niihin yksinkertaisesti ole rahaa.

Siksi tämä kaikki liittyy mielestäni lopulta siihen samaan sanaan: realismi.

Realismia olisi sanoa, että hallitus lupasi 100 000 uutta työllistä, mutta tähän asti työllisyyskehitys on mennyt aivan toiseen suuntaan. Realismia olisi sanoa, että yhteisöveron alennus maksaa noin 832 miljoonaa euroa vuodessa eikä VM:kään arvioi sen maksavan itseään kokonaan takaisin. Realismia olisi sanoa, että hallitus ottaa ensi vuonna 12,4 miljardia euroa lisää velkaa ja käyttää samaan aikaan satoja miljoonia euroja yritysten verotuksen keventämiseen. Realismia olisi myös sanoa avoimesti, että tämä on arvovalinta.

Se voi osoittautua hyväksi valinnaksi. Yritykset voivat investoida. Kasvu voi kiihtyä. Työpaikkoja voi syntyä.

Toivottavasti syntyykin. Mutta sitä emme vielä tiedä. Sen sijaan tiedämme jo, mitä veronalennus maksaa. Ja tiedämme, keneltä tällä hallituskaudella on leikattu.

Politiikka on lopulta aina valintoja.

Keneltä otetaan.
Kenelle annetaan.
Kenen sana painaa.
Ja kenen tulevaisuuteen ollaan valmiita sijoittamaan.

Minusta juuri näistä asioista pitäisi keskustella ennen seuraavia vaaleja.

Mahdollisimman avoimesti – ja mahdollisimman realistisesti.



Ennen oli kaikki paremmin – ainakin niin kauan kuin mitään ei tarvinnut ajatella
6.9.2026

Ennen oli kaikki paremmin.

Talvella oli kolmekymmentä astetta pakkasta, kesällä heinää tehtiin paitahihasillaan ja ulkomaalainen oli mies, joka nähtiin kerran Tukholman-laivalla. Homo oli korkeintaan jonkun serkun kaveri Helsingistä, eikä ilmastonmuutoksesta puhuttu, koska sää tuli taivaalta eikä Brysselistä.

Maailma oli yksinkertainen paikka.

Sitten kaikki meni pilalle.

Ensin tuli maahanmuuttaja. Hänestä tuli suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun yleisavain. Sellainen työkalu, jolla voi yrittää avata minkä tahansa lukon, vaikka avain ei sinne sopisikaan.

Jos maahanmuuttaja ei käy töissä, hän elää minun verorahoillani. Jos hän käy töissä, hän vie minun työpaikkani. Jos hän perustaa yrityksen, hän vie minun asiakkaani. Jos hän opiskelee, hän vie opiskelupaikan. Jos hän ei opiskele, hän ei kotoudu.

Jos hän puhuu huonosti suomea, hän ei kunnioita Suomea. Jos hän puhuu täydellistä suomea, kohta kysytään kuitenkin, mistä hän on oikeasti kotoisin.

Erityisen epäilyttävää on, jos hän menestyy. Silloin koko homma alkaa näyttää jo järjestelmälliseltä.

Paras maahanmuuttaja olisikin sellainen, joka tulee Suomeen hiljaa marraskuisena yönä, menee aamulla töihin, maksaa veronsa, ei sairastu, ei saa lapsia, ei tarvitse asuntoa eikä käytä julkisia palveluita.

Hän tekee ne työt, joita suomalaiset eivät halua tehdä, mutta ei tietenkään vie yhdeltäkään suomalaiselta työpaikkaa. Hän puhuu täydellistä suomea, mutta ei liian hyvää. Hän rakastaa Suomea, mutta ei niin paljon, että alkaisi pitää sitä omana maanaan.

Ja ennen kaikkea hän ymmärtää olla näkymättä.

Ihanteellisessa tapauksessa häntä ei tarvitse koskaan tavata.

Mieluiten hän ei tule ollenkaan.

Sitten keksittiin ilmastonmuutos. Sekin tuli ikään kuin tilaamatta.

Ennen oli vain sää. Jos tammikuussa oli kolmekymmentä astetta pakkasta, pantiin karvalakki päähän. Jos heinäkuussa oli kolmekymmentä astetta lämmintä, mentiin järveen.

Nyt molemmat ovat kuulemma politiikkaa.

Onneksi tavallisella ihmisellä on keinonsa vastustaa tätä hömpötystä. Jos talvella on pakkasta, ilmastonmuutosta ei ole. Jos kesällä on helle, se on normaali kesä. Jos sataa paljon, ennenkin on satanut. Jos ei sada, ennenkin on ollut kuivaa. Jos metsä palaa, metsiä on aina palanut. Jos jäätiköt sulavat, ne ovat ennenkin sulaneet.

Ja jos tutkija alkaa näyttää sadan vuoden mittaussarjoja, suomalainen vetää pöytään raskaan tykistön:

”Minä muistan vuoden 1987.”

Silloin oli kylmä.

Siihen loppuu tiede.

Tutkijoiden ongelma on muutenkin se, että he muuttavat käsityksiään uuden tiedon perusteella. Minä en.

Kumpi siinä nyt oikeastaan vaikuttaa vakaammalta?

Tutkijalla on satelliitteja, mittausasemia, tietokonemalleja ja kansainvälisiä tutkimusryhmiä. Minulla on mökin kuistin lämpömittari ja muistikuva vuoden 1976 juhannuksesta.

Satoi räntää.

Erittäin vahva aineisto.

Sitten tulivat homot.

Tai oikeastaan he eivät tulleet. He olivat olleet täällä koko ajan. Mutta ennen oli hyvä järjestys. He elivät jossakin, josta ei tarvinnut tietää.

Sitten joku keksi, että hekin voisivat näkyä kadulla, televisiossa ja joskus jopa kaupungintalon lipputangossa.

Siinä meni suomalaiselta rauha.

Mikään ei nimittäin järkytä omaa avioliittoani yhtä pahasti kuin kaksi ventovierasta miestä, jotka haluavat mennä keskenään naimisiin.

Ei kiire. Ei rahaongelmat. Ei alkoholi. Ei uskottomuus. Ei se, etteivät puolisot enää puhu toisilleen kuin tiskikoneen täyttöasteesta.

Vaan kaksi miestä seitsemän kilometrin päässä.

Siinä on perheen todellinen uhka.

Siksi minä puolustan perinteisiä arvoja käyttämällä merkittävän osan vapaa-ajastani ventovieraiden ihmisten parisuhteiden, makuuhuoneiden ja pukeutumisen pohtimiseen.

Se on tavallaan harrastus.

Joku kerää postimerkkejä.

Minä seuraan, kuka rakastaa ketä.

Näin yhteiskunnallinen keskustelu on vähitellen löytänyt oikeat ongelmansa. Jos terveyskeskukseen ei pääse, voidaan puhua maahanmuutosta. Jos vanhus odottaa kotihoitajaa, voidaan puhua maahanmuutosta. Jos nuori ei löydä työpaikkaa, voidaan puhua maahanmuutosta. Jos kaupan kassalla rahat eivät riitä, voidaan puhua maahanmuutosta. Jos koulu suljetaan, voidaan puhua maahanmuutosta.

Jos maahanmuutto alkaa hetkeksi kyllästyttää, voidaan puhua sateenkaarilipusta. Ja jos nämä molemmat on jo käsitelty ennen aamukahvia, voidaan puhua ilmastohysteriasta.

Todelliset ongelmat ovat ikävämpiä.

Niissä pitäisi kysyä, miksi työpaikkoja häviää, miksi hoitojonot kasvavat, miksi pienet paikkakunnat tyhjenevät, miksi nuoret voivat pahoin, miksi tavallisesta työstä ei aina saa kunnollista toimeentuloa, miksi varallisuus kasaantuu ja miksi palveluja leikataan.

Ja ennen kaikkea pitäisi kysyä, kuka näistä asioista päättää.

Se on poliittisesti vaarallinen kysymys.

Paljon helpompaa on antaa ihmiselle vihollinen. Mielellään sellainen, joka ei istu hallituksen neuvottelupöydässä.

Maahanmuuttaja. Homo. Ilmastoaktivisti. Tutkija. Pyöräilijä. Kasvissyöjä.

Joku, jolla on oudolta kuulostava nimi, sateenkaarimerkki repussa tai sähköauto pihassa.

Kun syyllinen on löydetty, maailma selkenee kummasti.

Työttömyydellä on ihonväri. Terveyskeskuksen jonolla on vierasperäinen sukunimi. Bensan hinnalla on vihreä takki. Avioliiton ongelmilla on sateenkaarilippu.

Ja ilmastonmuutoksella on polkupyörä.

Silloin ei tarvitse puhua vallasta. Ei tarvitse puhua rahasta. Ei tarvitse puhua siitä, kuka hyötyy ja kuka maksaa. Ei tarvitse kysyä, miksi ihmisen elämä on epävarmempaa kuin ennen.

Riittää, että hänelle kertoo kolme asiaa:

Sinulta viedään jotain.

Joku toinen saa sen.

Ja minä tiedän, kuka on syyllinen.

Se on politiikan vanhimpia temppuja. Kun leipä pienenee, osoitetaan naapurin lautasta. Kun palvelut heikkenevät, osoitetaan ihmistä, jolla on eri nimi. Kun tulevaisuus pelottaa, osoitetaan jotakuta, joka näyttää erilaiselta.

Ja kun mikään ei oikein toimi, luvataan palauttaa maailma aikaan, jolloin ulkomaalainen nähtiin kerran Tukholman-laivalla, homo oli hiljaa ja ilmastokin ymmärsi pysyä säänä.

Sellainen maailma ei tietenkään koskaan oikeasti ollut olemassa.

Mutta nostalgia on siitä kätevä asia, ettei sen tarvitse olla totta. Riittää, että se tuntuu tutulta.

Ja vihollinen on siitä kätevä asia, ettei hänen tarvitse olla syyllinen. Riittää, että hän on sopivan erilainen.

Ehkä aikamme taitavin poliittinen temppu ei siis olekaan väittää, ettei ihmisillä ole ongelmia. Päinvastoin. Myönnetään, että niitä on.

Mutta pidetään huoli siitä, että ihminen katsoo aina väärään suuntaan.

Sivulle. Alaspäin. Naapuriin.

Ei koskaan sinne, missä päätökset tehdään.

Silloin ihmiset voivat tapella keskenään maahanmuuttajista, homoista ja lämpömittareista.

Ja valta saa olla rauhassa.