KENEN KÄDET JA KENEN TASKUILLA?

Jo aikansa elänyt valitusvirsi on: ”tulisipa niin kylmä talvi että demarin kädet pysyisivät omissa taskuissa”. Tällä lienee yritetty vitsailla siitä, kuinka demarit pyrkivät elämään toisten rahoilla. Veroja ollaan pyritty toki jo kauan ennen demareiden syntyä keräämään ja niillä yhteisvastuullisesti auttamaan heikoimpia pysymään ihmisarvoisessa elämässä kiinni.

Tuota yhteisvastuullisuutta on sitten toteutettu parlamentaarisesti milloin minkäkin hallituksen toimesta. Toiset hallitukset ovat onnistuneet tavoitteessa paremmin kuin toiset.

Ihmetellä täytyy nykyisen hallituksen käsiä toisten taskuilla. Pienipalkkaiset julkisen sektorin työntekijät joutuivat jälleen tänä kesänä huomaamaan, että lomarahoista on lähtenyt 30%. Loogisesti ajatellen nämä varat sitten käytetään heikompiosaisten auttamiseen yhteisvastuullisuuden nimissä, vaikka näillä itselläänkään pitkää päivää tekevillä työntekijöillä ei ole leipä leveänä, eikö niin?

Totuus taitaa olla kuitenkin toinen. Hallituksen olisi pitänyt hyvän kansainvälisen taloustilanteen siivittämänä luoda noilla rahoilla Suomeen uutta työtä, mutta näinhän ei ole käynyt. Työllisyysastetta on nostettu, mutta tärkein mittari polkee paikallaan. Tehtyjen työtuntien määrä ei ole lisääntynyt. Tämä siis huolimatta tuosta lomarahojen, työttömien työttömyysturvan sekä opiskelijoiden ja eläkeläisten tulojen leikkaamisesta. Lisäksi työntekijöiden vastuuta työttömyysvakuutus-  ja eläkemaksuista on lisätty. Toisin sanoen köyhät ja pienituloiset eivät ole talouskasvusta hyötyneet, maksaneet vain. Luulisi sitten ainakin valtion velan lyhentyneen? Vaan kun sekään ei ole näin. Valtion velka kasvaa nykyisen hallituksen aikana edelleen.

On käynytkin päinvastoin kuin on kerrottu. Kädet ovat käyneet aivan väärillä taskuilla tavoitteisiin nähden. Nykyhallituksen robinhoodit vievät köyhiltä ja antavat rikkaille, sillä he ovat ainoat joilta ei ole leikattu tuloja valtiovallan toimesta.

Loppuisipa nämä helteet, jotta saataisiin porvareiden kädet pois köyhien taskuilta…

TYÖTTÖMÄN ARKKIVIISU

Ystäväni Kari Vatanen (nimeä ei ole muutettu, koska Vatanen on halunnut antaa kasvot työttömyydelle ja sen ongelmille) jäi työttömäksi viime vuoden vaihteessa. Lähes 40 vuoden työura sai ikävän loppunäytöksen viisi ja puoli vuotta ennen eläkeikää, kun yritys jossa Vatanen työskenteli pääluottamusmiehenä, meni konkurssiin.

Työteliäs mies jäi tyhjän päälle. Entiset luottamusmiehet kun eivät ole mitään työmarkkinoiden halutuimpia palkattavia. Varsinkin jos on hoitanut luottamusmiestehtäviään siten kuin niitä pitää hoitaa; valvoen työntekijöiden etuja. Ei siinä työnantajat paljon katso, miten hyvä ja ahkera työntekijä on kyseessä, jos on työntekijöiden arvostama edunvalvoja.

Vatasen kaltaiset henkilöt ovat nykyisen hallituksen raippamallien ihanteellisia kohteita. Jos on kerran oikeuksista ja sopimuksista kiinni pitävä kaveri, eikä sen takia työllisty, niin joutaakin joutua raipattavaksi nykyisen hallituksen ideologian mukaan.

Vaan kun on periaatteen mies, niin Vatanen ei ole päättänyt antaa periksi. Työ kuin työ on kelvannut, vaikka siitä saatava palkka ei ihmisarvoiseen elämiseen riitä ja toimeentulotukea pitää hakea jos hengissä aikoo pysyä. Mies on tehnyt mm. järjestyksenvalvojan töitä keikkatöinä kesän festareilla. Juhannuksena neljä yövuoroa putkeen kastuen sateessa läpimäräksi. Palkka ei juuri toimeentuloa kohenna. Eipähän tarvitse toimeentulotukea hakea niin paljon. Joku ministeri saa hyvän palkan kun luopuu arvoistaan. Sen sijaan periaatteistaan kiinni pitävää työtöntä on helppo raipata.

Hallituksen raippamallit eivät Vatasen kaltaista kaveria aktivoi. Kysyin häneltä että onko mitään järkeä tehdä töitä, jotka ovat hänen ikäiselleen selkeästi vaativia ja vaarantavat terveyden, vaikka mies on ikäisekseen hyväkuntoinen? Vastaukseksi sain murahduksen, että hän tekee töitä pitääkseen itsetuntonsa kunnossa ja omanarvon vuoksi, ei siksi ettei  joku maan hallituksen toimenpide leikkaisi hänen tukiaan tai että hän edes saisi työstä riittävää palkkaa. Alan työehtosopimuksesta mies ei kuitenkaan tingi, vaikka keikkatyön tarjoukset sen johdosta vähenisivätkin tai jopa loppuisivat kokonaan. Kyllä aina urheiluseurojen järjestyksenvalvojan hommia on, vaikka niistä ei palkkaa saakkaan. Saapahan kuitenkin hyvän mielen kun voi omalla työpanoksellaan auttaa kannattamaansa seuraa. Aina sieltä jonkun grillimakkaran saa palkaksi, jos raippamalli sitten leikkaa 4,65% työttömyysturvasta.

Saa nähdä, riittääkö raippamalli2:n kriteereiden täyttämiseksi, että hakee noita vapaaehtoistöitä vai pamahtaako niistä sitten karenssi? Toivottavasti pelejä on edes kerran viikossa, jotta voi riittävän määrän hakemuksia jättää…

Edit: Vatasella oli eläkeikään 5,5 vuotta työttömäksi jäädessään ja pieniä stilistisiä korjauksia.

PAKILLA PÄÄSEE PARHAITEN PERILLE

Juha Sipilän porvarihallitus perui 5.7. jälleen yhden eriarvoisuutta lisäävistä lakihankkeistaan. Alle 30-vuotiaiden kierrätysautomaatti työmarkkinoilla olisi ollut todennäköisesti paitsi kansainvälisten sopimusten ja Suomen perustuslain vastainen hanke toteutuessaan, myös nuorten epävarmuutta lisäävä toimenpide.

Jos nuorille ei pystytä tarjoamaan tulevaisuudessa parempaa näkymää toimeentulosta ja turvasta työmarkkinoilla, on turha toivoa että syntyvyys lähtee nousuun ennätysalhaisista lukemista. Tässä suhteessa juuri alle 30-vuotiaat ovat avainasemassa, kun perheiden perustaminen ja lasten tekeminen on muutoinkin siirtynyt koko ajan myöhäisemmälle iälle.

Hallituksen päätös saisi suuren arvostukseni, ellei se olisi juuri hallituksen omien suunnitelmien perumista. Toki on viisaampaa jättää huonot uudistukset tekemättä, kuin viedä niitä esimerkiksi aktiivimallin tapaan maaliin. Suotavinta olisi tietenkin, ettei tällaisia päivänvaloa kestämättömiä lakihankkeita edes tuotaisi valmisteluun ja tuhlattaisi korkeapalkkaisten virkamiesten kallisarvoista aikaa turhuuksiin.

Heikompiosaisia ideologisesti kyykyttävältä hallitukselta on kuitenkin turha odottaa mitään sellaisia toimia, jotka vähentäisivät eriarvoisuutta ja auttaisivat todellisuudessa ihmisiä pois köyhyysrajan alapuolelta. Kaikkia laillisia ja puolilaittomiakin keinoja käytetään, kun uudistuksia tehdään vain parempiosaisia ajatellen.

Maan hallitus on joka tapauksessa tekemässä kovaa vauhtia ennätystä omien päätösten perumisessa. Siis juuri siinä, missä nykyinen pääministeripuolue hyökkäsi edellistä hallitusta kohtaan voimakkaasti viime eduskuntavaalien alla. Toinen nykyisistä päähallituspuolueista eli Kokoomus totesi joidenkin vaalien yhteydessä ettei peruuttamalla pääse eteenpäin. Nyt se näyttää kuitenkin olevan hyvinkin suosittu keino edetä poliittisella kentällä.

Joka tapauksessa nykyinen hallitus tekee parhaat päätöksensä peruessaan omia päätöksiään.

PEILIIN KATSELUA

Jälleen kerran kompastui sote-ja maakuntauudistus ja jälleen sitä siirrettiin eteenpäin. Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisista takiaispuolueeksi erkaantuneen ja kutistuneen Sinisten muodostaman hallituksen viimeisin sote-käännös oli sitten totaalinen floppi. Jos nyt päätöksenteossa pystyy hallituksen aiempia floppeja enää alittamaan.

Kun kaikkien lehmänkauppojen anopiksi muodostuneen soteuudistuksen läpi puskeminen ei taaskaan onnistunut, onnistui hallitus syyttämään kompuroinnistaan oppositiota ja lähinnä sosiaali- ja terveysvaliokunnan puheenjohtajaa, SDP:n Krista Kiurua. Kiuru on kuulemma viivytellyt uudistuksen käsittelyä valiokunnassa ja siksi koko uudistus ajoi jälleen karille. Tämä väite on todella ala-arvoinen.

Krista Kiurun ja valiokunnan olisi pitänyt tehdä isoja ihmeitä, mikäli soteuudistus olisi voitu viedä maaliin hallituksen suunnittelemassa aikataulussa. Vaikka hallituksella on ollut nyt reilu kolme vuotta aikaa tehdä uudistus päivänvalon ja perustuslain tarkastelun kestäväksi, se ei siinä ole onnistunut. Syy on hyvin yksinkertainen; ihminen on unohtunut koko ajan lehmänkauppojen keskellä.

Kun soteuudistusta alettiin suunnittelemaan n. 10 vuotta sitten, sille saattoi olla isoakin tarvetta. Maailma on kuitenkin tuona aikana muuttunut ja  uusimmassa laajassa kansainvälisessä tutkimuksessa todetaan, että Suomen nykyiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat yksinkertaisesti maailman parhaat. Herää kysymys, tarvitsemmeko todella laajamittaisen ja lain kirjaimen rimaa hipovan, jopa sen alittavan ja kalliiksi tulevan uudistuksen? Onko ehjää yritettävä rikkoa väkisin?

Koko uudistuksen valmisteluun on käytetty miljardeja euroja ja törsääminen jatkuu edelleen, koska nykyinen hallitus ei anna tavoitteistaan periksi ja tehokkaat palvelut on saatava rikottua ennen hallituskauden loppua, maksoi mitä maksoi. Kuinka hyvä Suomen palveluiden taso olisikaan, jos kaikki valmisteluihin ja kalliiden virkamiesten palkkoihin uponneet rahat olisi käytetty palvelujen tuottamiseen?

Juha Sipilä totesi pääministerin ilmoituksessaan eduskunnassa 27.6., että kaikilla on peiliin katsomisen paikka. Minusta peiliin pitää tuijottaa ainoastaan hallituksen ja varsinkin pääministeri Juha Sipilän. Jos hän oikein kovasti tuijottaa, saattaa selvitä vaikka todellinen syy hallituksen jatkuvaan kompasteluun.

PELOTTELUN AIKA EI OLE OHI

Muistatteko vielä oheisen mainoksen? Sehän on surullisen kuuluisa SAK.n vaalimainos vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Pelottelu ja uhkakuvien maalailu ei koskaan ole ollut mikään valtti vaalimainonnassa ja eikä se ollut tuolloinkaan. SAK:ta lähellä olevat puolueet hävisivät vaalit ja se syvensi poliittisen vasemmiston alamäkeä, joka on jatkunut näihin päiviin saakka.

SDP on kuitenkin nostanut kannatustaan nousten mielipidemittauksissa Suomen suurimmaksi puolueeksi. Tämä on aiheuttanut hallituspuolueiden, lähinnä Keskustan ja Kokoomuksen piirissä hätäännystä. Vaikka työllisyys on kohentunut ja talous näyttää paranevan, niin silti eriarvoisuus yhteiskunnassa on kasvanut. Tämä näkyy nyt vahvasti kannatusluvuissa. Työllisyys on kasvanut kansainvälisten markkinoiden elpymisen ansiosta, ei suinkaan hallituksen toimien ansiosta. Talouskasvu on koskettanut vain parempiosaisia, joille nykyinen hallitus on tarjonnut vielä verohelpotuksia. Samaan aikaan heikoimmassa asemassa olevien toimeentuloa ollaan leikattu. Työssä käyvien työaikaa on lisätty kiky-sopimuksen kautta. Kiky-sopimuksessa kiristyksen kohteeksi antautui palkansaajat, joille luvattiin että vielä heikoimmilta eli työttömiltä ei leikata. Sitten hallitus toteuttikin aktiivimallin, joka olikin leikkausmekanismi kaikista heikoimmassa asemassa oleville työttömille.

Tämän kaiken suomalaiset ovat nyt nähneet. Retoriikka ja teot eivät siis ole kohdanneet.

Sekä Keskusta ja Kokoomus ovatkin lähteneet lähestyvien vaalien alla pelotteluun ja uhkailuun sen suhteen, mitä tapahtuu jos sosialidemokraatit nousevat seuraavaan hallitukseen. Kun kuuntelee puheenjohtajia Orpo ja Sipilä, niin demarit eivät tule kelpaamaan heille hallituskumppaneiksi juurikin sen vuoksi, että heidän mielestään SDP tuhoaa nykyisen hallituksen aikaansaannokset. Tämä pitää oletettavasti paikkansa vain eriarvoistumiskehityksen osalta. Toimivat ja rauhalliset työmarkkinat, pienituloisten ja köyhien toimeentulosta huolehtiminen ja tasa-arvoisempi yhteiskuntakehitys ei sen sijaan ole Suomen tuhoamista, jolla Keskusta ja Kokoomus yrittävät nyt suomalaisia pelotella. Pelottelun aika ei siis ole ohi. Nyt pelottelijoina vain toimii poliittinen oikeisto.

LYPSYLEHMÄ

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että autoosi on tullut vika jota et ymmärrä ja olet vienyt autosi korjaamolle, jossa sille on tehty diagnoosi? Vika ei omasta mielestäsi ole isosti haitannut ajamista, mutta diagnoosin jälkeen autostasi löytyy vika hilavitkuttaja-akselista sekä namiskuukkelin tötsästä. Näiden korjaamiseen tarvitsee varata aikaa päiväkausia ja sen jälkeen koko auton ohjelmisto on päivitettävä XRTY 6.8 versioon, jotta uudet osat istuvat jo pahasti vanhentuneeseen autoosi, vaikka se onkin vasta viisi vuotta vanha. Pelkkä diagnoosin löytyminen vaatii jo melkoisesti aikaa ja siihen vielä korjaus päälle. Pahimmassa tapauksessa sinua haittaava vika ei korjaudu edes kokonaan. Rahaa ja aikaa on palanut kuitenkin odotettua huomattavasti enemmän. Tunnet, että sinua on pidetty lypsylehmänä.

Tänä viikonloppuna eräs ”remontti” on taas kerran vaakalaudalla, kun Keskusta ja Kokoomus pitävät puoluekokouksiaan. Tuoreen kyselyn mukaan vain yksi viidestä suomalaisesta kannattaa hallituksen sote-uudistusta ja vain Keskustan kannattajista enemmistö on sote-uudistuksen kannalla. Kokoomuksessa on jo nostettu kädet pystyyn.

Alussa kuvaamani remontti on sote-uudistus mikrokoossa. Yli kymmenen vuotta sitten todettiin, että sosiaali- ja terveyspalveluita pitäisi uudistaa jollain tavalla. Tätä remonttia päästettiin asiantuntijoiden ohi suunnittelemaan virkamiehet ja poliitikot, joilla oli ”ihan vähän” erilaiset intressit toteuttaa sote-uudistus.

Nyt reilu 10 vuotta myöhemmin uudistus näyttää vahvasti palaavan taas kerran diagnoosivaiheeseen, koska poliittiset intressit eivät kohtaa uudistuksen todellisia tarpeita. Uudistus on toki työllistänyt suomalaisia virkamiehiä ja poliitikkoja kiitettävästi. Taitaa jo miljardi poikineen kulunut siihen, että taas kerran todetaan ettei mitään ole saatu aikaan. Kansaa on pidetty lypsylehmänä.

Samaan aikaan kun sairaanhoitajia, sosiaalityöntekijöitä ja muita julkisen sektorin palvelua tuottavia työntekijöitä moititaan hallituksen taholta tuottamattomiksi siten, että heidän työehtojaan on heikennettävä ja palkkojaan on leikattava, asiasta päättävät tahot nostavat omia palkkojaan ja palkkaavat virkamiesarmeijan vielä tukemaan tätä koko operaatioita. Tulos on kerta toisensa jälkeen kuitenkin nolla ja taas jatketaan korkeapalkkaisten poliitikkojen ja virkamiesten remonttitöitä. Tämä kaikki siis samaan aikaan kun pienipalkkaisten työntekijöiden työmäärää lisätään ja palkkoja leikataan lisää. Ostos-TV:tä lainatakseni; eikä siinä vielä kaikki, heikoimmassa asemassa olevat, sosiaali- ja terveyspalveluita kipeästi tarvitsevat ihmiset jäävät vaille ihmisarvoista palvelua.

Tätä voisi joku kutsua suureksi kusetukseksi.

TOISET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET

Viime perjantaina sosiaali- ja terveyspalveluiden eli soten uudistus törmäsi perustuslakiin jo neljännen kerran. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui jo edellisen hallituksen aikaan ja nykyinen hallitus on koettanut onneaan kolme kertaa. Näyttää vahvasti siltä, että toistuvasti kaikkea lainsäädäntöä ohjaavan perustuslain rajojen koettelemisesta on tullut soten osalta kissa-hiiri leikki.

Itse olen ymmärtänyt, että perustuslaki on tehty yhdessä parlamentaarisesti juuri sen vuoksi, että se paitsi turvaa tietyt ihmisoikeuksien vähimmäisvaatimukset, myös ohjaa muun lainsäädännön moraalia ja viitoittaa tietä jolla Suomen kaltainen sivistys- ja hyvinvointivaltio toimii.

Kun sama lakiuudistus ei kerta kerran yrittämisen jälkeen täytä perustuslain vaatimuksia, niin tulee väistämättä mieleen että sivistysvaltion moraalin rajoja koetellaan siihen suuntaan, miten valtiosta saataisiin mahdollisimman eriarvoinen. Mielestäni perustuslain hengen tulisi ohjata yhteiskuntamme lainsäädäntöä jo lähtökohtaisesti juuri siihen suuntaan, miten yhteiskunnasta saataisiin mahdollisimman hyvä paikka asua ja elää meille kaikille. Kaiken lainsäädännön siis tulisi lähteä siitä miten yhteiskunnan heikoimpia jäseniä suojellaan, eikä suinkaan niin että miten heikoimmat pidetään ihmisarvoisessa elämässä kiinni rimaa hipoen, jotta parempiosaiset hyötyisivät heikompiosaisten kituuttamisesta.

Vaikka George Orwell kirjoitti teoksen Eläinten vallankumous jo vuonna 1945, kohdistaen kritiikin aivan toisenlaista yhteiskuntajärjestelmää kuin nykyistä länsimaista demokratiaa kohtaan, tuntuu siltä että perustuslain koettelemisen takana on piiloviesti siitä, että laki aiheuttaa vain hankaluuksia uudistuksille. Tosin markkinaliberaalimmat voimat ovat tämän jo todenneet ääneenkin. Siksi lakia pitäisi orwellimaisesti muuttaa muotoon; ”Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Tämä takaisi sen, että ihminen olisi vain loppujen lopuksi markkinoiden pelinappula, eikä suinkaan toisin päin.

KÖYHÄ JARRUMIES

Kotimaisessa elokuvassa Muhoksen Mimmi (1951) on laulu, jonka kertosäe menee näin;
”Oli hitsari -Heikki ja rappari Ranssu, muurari-Martsu ja insinööri -Immu
ja kyllähän Mimmi ties, että hehkui lemmen lies
ja pelin aina hävisi se köyhä jarrumies”

Politiikan pelissä ei ole kiva olla jarrumiehenä, vaikka niitäkin usein tarvitaan. Kun tehdään uudistuksia ja korjataan vanhaa, ei ihan aina mennä välttämättä parempaan suuntaan. Kun suomalaista yhteiskuntaa on vuosien saatossa kehitetty melkoisen tehokkaaksi apparaatiksi, on myös välillä uhkarohkeaa lähteä tekemään uudistuksia toimiviin ratkaisuihin.

Olin itse jarrumiehenä mm. Jyväskylän katujen kunnossapitojärjestelmän ulkoistamisessa ja sen laajentamisessa . Silloin jo todettiin, että sopimusten ketjuttaminen ja laadunvalvonta tulee olemaan erittäin ongelmallista. Niinhän siinä sitten kävi, että nyt tämä järjestelmä on todettu toimimattomaksi. Jarrumies oli oikeassa, vaikkakaan se ei silloin aiemmin asiaa päätettäessä mitään auttanut. Jarrumiehenä oleminen on siinäkin mielessä raskasta, että jälkiviisaus ei ole niitä maailman viisauksista kiitollisimpia.

Väistämättä tulee mieleen, että kuunnellaanko jarrumiehiä riittävästi nykyään, kun valtaviakin uudistuksia tehdään? Yksi näistä on sote- ja maakuntauudistus. Paljon viisaita jarrumiehiä on varoitellut laukalle lähteneitä päättäjiä, jotka omien intohimojen ja intressien sokaisemina ajavat uudistuksia  maaliin. Osa uudistuksista voidaan toki helposti korjata myöhemmin, jos uudistus epäonnistuu. Osaa ei edes pysty korjaamaan ilman merkittäviä menetyksiä, jotka valitettavasti maksavat veronmaksajat. Siksi pitäisi ensin katsoa, ettei tarvitse katua.

Tuon alussa mainitsemani elokuvan viimeinen kertosäe eroaa hiukan muista ja kuuluu näin;
”Oli hitsari -Heikki ja rappari Ranssu, muurari-Martsu ja insinööri -Immu
ja kyllähän Mimmi ties, että hehkui lemmen lies
Mut sulhasena myhäili se köyhä jarrumies”

KESKUSTELU OHENEE, RETORIIKKA KOVENEE

Eilen illalla (24.5.2018) YLE:n A-studiossa käytiin keskustelua teemalla ”Soten kohtalonhetket”. Mukaan oli kutsuttu eduskuntapuolueiden puheenjohtajista Keskustan Juha Sipilä, Kokoomuksen Petteri Orpo, SDP:n Antti Rinne sekä RKP:n Anna-Maja Henriksson. Mukana oli kuitenkin vain kaksi viimeksi mainittua ja he edustivat oppositiota. Petteri Orpo oli estynyt tulemasta, mutta pääministeri Juha Sipilän kabinetista oli juontaja Jan Anderssonin mukaan ilmoitettu että ”poliittisen tilanteen ruotiminen pääministerin ja opposition välillä studiossa ei ehkä ole kovinkaan hedelmällistä keskustelua.”

Ensinnäkin on todettava, että ennakkoon keskustelun hedelmällisyyden arviointi on todella vaikeaa, mutta ennen kaikkea se osoittaa todellista välinpitämättömyyttä asiaa seuraavia ihmisiä kohtaan, sillä aina on heitä jotka eivät tiedä asiasta tarpeeksi ja haluavat saada lisää tietoa sekä kuulla erilaisia näkökulmia. Sitä paitsi yleensä keskustelua seuraavat henkilöt arvioivat viime kädessä keskustelun hedelmällisyyden ja keskustelijoiden tehtävä on  yrittää tehdä kaikkensa omalta osaltaan, jotta keskustelu olisi hedelmällistä. Nyt pääministeri ei edes vaivautunut yrittämään. Ja tämähän ei ole ensimmäinen kerta, sillä pääministeri Sipilä on vältellyt koko hallituskauden joutumasta julkiseen debattiin opposition kanssa.

Opposition ja kansalaisten kritiikin kuuntelu tuntuu olevan siis kovin vieras ajatus Juha Sipilälle. Piirteet alkavat muistuttaa pahasti diktaattorin elkeitä ja se ei ole länsimaisen demokratian yhteiskuntajärjestykseen sopivaa. Se lisää vain entisestään vastakkainasettelua valtaa pitävien tahojen ja kansalaisten välillä.

Tulee väkisinkin välillä mietittyä omaa retoriikkaa poliittisissa puheissani ja kirjoituksissani. Retoriikka on kieltämättä koventunut, mutta niin se tekee yleisestikin. Olisi varmasti hedelmällisempää ja asiallisempaa keskustella asioista ilman tunnelatauksia, mutta tuntuu siltä että nykyiset arvopohjat erilaisten vaikuttajien välillä kasvavat, vaikka niiden pitäisi sivistysyhteiskunnassa lähentyä. Arvopohjien lähentymistä ei ainakaan helpota pääministeri Sipilän kaltainen toiminta, jossa avoimelle ja julkiselle keskustelulle ei enää pystytä antautumaan. Valtaa käyttävien on vain yksinkertaisesti osattava keskustella päätösesityksistään ja päätöksistään, olipa se kuinka epämiellyttävää tahansa heidän itsensä kannalta. Sillä jos he eivät sitä tee, asioiden käsittely käy entistä epämiellyttävämmäksi kaikille. Sen myötä myös retoriikka kovenee ja järkevän yhteistyön mahdollisuus käy heikommaksi.

POLARISOITUVA POLITIIKKA

Viime vuosina sekä suomalaista että globaalia politiikkaa on leimannut lisääntynyt kahtia jakautuminen. Suomalaisessa politiikassa siirryttiin ensin perinteisestä vasemmisto-oikeisto akselilta liberaali-konservatiivisen akselin suuntaan, jolloin Vihreiden ja Perussuomalaisten kaltaisten puolueiden esiinmarssi ja kannatuksen nosto oli mahdollista. Talouspolitiikka sai väistyä mm. maahanmuuton ja ilmastopolitiikan tieltä. Kumpikaan aiheista ei ole vieläkään toki menettänyt asemiaan poliittisessa keskustelussa, mutta viime aikoina on ollut merkkejä paluusta perinteisempään vasemmisto-oikeisto linjaan.

Yhtä kaikki, konsensusta on yhä vaikeampi löytää asiasta kuin asiasta. Tämä näkyy vakavammin siinä, että erilaiset arvomaailmat loittonevat toisistaan ja kaikilla ei ole enää edes tarkoituskaan löytää yhteistä hyvää lisääviä tekijöitä. Tästä raadollinen esimerkki oli kansanedustaja Susanna Kosken ja työttömän monisairaan Anna-Maija Tikkasen kohtaaminen.

Maailma hyvin menestyvän, vahvat verkostot omaavan ja todellista köyhyyttä kokemattoman ihmisen silmin on niin ruusuinen, ettei yhteiskunnan toisella laidalla työttömyydessä, sairauksissa ja osattomuudessa elävän todellisuus ole enää ymmärrettävissä. Siksi sitä on hyväosaisten vaikea hyväksyä todeksi ja vielä pahempaa on, ettei sellaiseen elämään johtavia syitä voi ymmärtää.

Kuvaavaa tuossa dialogissa oli se, että molemmat henkilöt olivat täysin mukavuusalueensa ulkopuolella. Toinen haki turhautuen ymmärrystä tilanteelleen ja toinen turhautui ymmärryksensä puutteeseen. Absurdi tilanne ja keskustelu oli valmis. Kun ihminen on tilanteessa jossa elämän liikkumavaraa on hyvin niukasti, hänen luovuutensa muuttuu selviytymistaisteluksi. Hyväosaisilla on taas aina tarve ratkaista asiat peilaten ongelmia omiinsa. Jos joku asia ei ole hänelle ratkaisematon ongelma, ei se voi sitä olla ratkaisemattomana muillekaan.

Politiikan kahtiajakautuminen näkyy myös arvomaailmojen laajempana voimistumisena. Kun SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne esitti 100 €/kk korotusta pieniin, alle 1400 €:n eläkkeisiin, niin Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ampui lupaukset heti alas ja kertoi nukkuvansa huonosti niiden takia. Perussuomalaisten Jussi Halla-aho vertasi lupauksia nigerialaiskirjeisiin.

Molemmat viimeksi mainitut puoluejohtajat kertoivat samalla suomalaisille, ettei köyhyyteen ja eriarvoistumiseen aiota puuttua, mikäli he ovat seuraavien eduskuntavaalien jälkeen hallituksessa. Tämä on tietenkin hyvä siinä mielessä tietää, että toiset eivät edes lupaa korjata tätä vakavaa ongelmaa. Toisia äänestäessä siitä on lupaus.

Ensi kevään eduskuntavaalit näyttävät olevan yhä suuremmassa määrin kahden vastakkaisen talousideologian mittelöt. Nykyinen SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden oppositio haluaa hakea yhteistä vaihtoehtoa nykyiselle hallituspolitiikalle. Samalla nykyisen hallituksen puolueet hakevat kansalta mandaattia politiikkansa jatkuvuudelle. Vahvin mittelö käydäänkin näillä näkymin SDP:n ja Kokoomuksen kisana piikkipaikasta ja hallituksen muodostajan roolista. Samalla haalenee suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kivijalaksi muotoutuneen konsensuspolitiikan kannattajien toiveet. Politiikka blokkiutuu ja polarisoituu.