Ideologian sokaisemaa vallankäyttöä

Maan hallitus yrittää ajaa uudistuksia vauhdilla läpi. Läpeä ei vain betonista tahdo löytyä. Puskemisen voimavarana on vain yhden suunnan ideologia, jonka perusteeksi ei ole mitään järkeviä argumentteja.

Sote-uudistus on vahvaa vauhtia törmäämässä omaan mahdottomuuteensa. Yhteiskunnalle kriittisiä palveluita, kuten sosiaali- ja terveyspalvelut ovat, ei ole järkevää päästää yksityisten markkinavoimien käsiin. Siitä surullisena esimerkkinä vaikkapa Britannian pikkuhiljaa luhistuvat palvelut. Silti näistä hallitus ei halua ottaa opikseen.

Työelämän lainsäädännön uudistukset ovat myös härkäpäisen hallituksen sarvien kolistelun kohteena. Alle 20 henkeä työllistävien yritysten työntekijöiden työsuhdeturva halutaan ajaa alas hinnalla millä hyvänsä. Tuo hinta ei tule olemaan halpa, sillä ammattiyhdistysliikkeen ilmoitukset vastatoimista enteilevät rajuja poliittisia lakkoja.

On suuresti ihmeteltävä, miksi hallitus ajaa kovalla hinnalla uudistusta, jonka vaikutuksista sillä on hyvin huterat arviot ja nämäkin arviot kertovat ettei uudistuksilla ole hallituksen mantraksi hokemia työllisyyttä parantavia vaikutuksia.

Yli kymmenen vuoden luottamusmiehen kokemuksella oma arvioni on, että loppujen lopuksi uudistus kääntyisi toteutuessaan työllisyysvaikutuksiltaan negatiiviseksi. Työministeri Jari Lindström (sin.) hokee ettei tarkoitus ole sallia pärstäkertoimen mukaan irtisanomisia. Uskokoon ken haluaa, mutta sellaiseksi tämä uudistus on tarkoitettu. Mikäli lakiin jää hiukankaan tulkinnanvaraa laittomasta irtisanomisesta, lakiuudistus ei poista pienyrittäjän riskiä työllistää. Pelko tulkinnanvaraisuudesta estää tunnollisia yrittäjiä edelleen palkkaamasta uutta väkeä, mikäli riski on ollut tähänkin asti heidän syynsä olla palkkaamatta uutta työvoimaa. Toisaalta, työnantajalle riskittömät työntekijät hakeutuvat yli 20 henkeä työllistäviin yrityksiin töihin, koska he saavat todennäköisesti sieltäkin töitä ja työsuhdeturva on parempi.

Jäljelle jäävät sitten pienyritykset, jotka sanovat irti jo aiemmin palkkaamansa ”ikävät” työntekijät. Näitä ovat todennäköisesti oikeuksistaan tiukasti kiinni pitävät työntekijät, kuten ay-aktiivit. Heidän tilalleen yritykset pyrkivät palkkaamaan nöyrempää työvoimaa ja keplottelevat tällaisen työvoiman kustannuksella itselleen paremmat voitot. Heille jää tosin valittavaksi juuri se työvoima, jonka palkkaamisessa on yrittäjien mielestä isoimmat riskit. Siitä ei tule syntymään järkevää yhtälöä. Epävarmuus ja epävakaus lisääntyvät rajusti työmarkkinoilla entisestään. Pienten yritysten työntekijöiden on alistuttava heikompiin työehtoihin ja palkkoihin tai tulee kenkää ja karenssia perään. Tämä ei lisää tuottavuutta eikä työllisyyttä, vaan osa työvoimasta nostaa kätensä pystyyn ja jättäytyy mielivallan ulkopuolelle jääden mielummin työttömiksi.

On tietysti päivänselvää, ettei nykyinen hallitus jätä työntekijöiden aseman heikennyksiä tähän uudistukseen, mikäli se saisi työsuhdeturvan heikennyssuunnitelmansa läpi. Seuraavaksi listalla olisi työehtosopimusten yleissitovuuden poisto, mikä tarkoittaisi edellisten heikennysten jälkeen työpaikoilla työnantajien mielivaltaista tilaa. Nyt jos koskaan on ammattiyhdistysliikkeen tehtävä kaikkensa, jotta nämä uudistukset saadaan torpattua. Emme halua paluuta 1800-luvulle. Näille ryysyläisaikaan paluuta ihannoiville ideologisille haaveille on tehtävä loppu.

Hallitus kaivaa maata jalkojensa alta

Maan hallituksella on kova tarve vauhdittaa omaa alamäkeään mentäessä kohti ensi kevään eduskuntavaaleja. Ainakin jos vanhat merkit paikkansa pitävät.

Hallitus on ilmoittanut viimeksi lauantaina 1.9. pääministeri Sipilän suulla YLE:n Ykkösaamussa, ettei se aio perääntyä työntekijöiden työsuhdeturvan heikentämistä ajavasta lainsäädännön uudistamisesta, vaikka ammattiyhdistysliike on ilmoittanut ryhtyvänsä mittaviin vastatoimiin hallituksen aikeita vastaan, ellei hallitus peräänny kyseisten lakihankkeiden eteenpäin viemisestä.

Teollisuusliitto ilmoitti 24.8. ryhtyvänsä vastatoimiin ja JHL seurasi pian 30.8. perässä omalla ilmoituksellaan. AKT:n puheenjohtaja Marko Piirainen twiittasi omat terveisensä pääministerin ilmoitukseen lauantaina 1.9. todeten että perästä kuuluu. Ammattiyhdistysliike on toisin sanoen saanut lopullisesti tarpeekseen maan hallituksen aikeista ajaa työelämän lainsäädäntö palkansaajan näkökulmasta alas ja antaa työnantajille mielivaltaiset oikeudet määritellä työntekijöidensä kelvollisuus työhönsä. Aikeethan ovat poistaa alle 20 hengen yrityksissä työskenteleviltä työntekijöiltä irtisanomissuoja lähes olemattomaksi. 97 % työnantajayrityksistä jää 20 hengen rajan alle. Lisäksi 36 % työntekijöistä työskentelee yrityksissä, joissa on alle 20 työntekijää eli reilu kolmasosa työntekijöistä päätyisi tämän mielivallan alle. Mielivalta tulee parhaimmin esille vaikkapa tapauksessa, jossa työntekijä ei esimerkiksi suostu työnantajan saneluun työn tekemisestä työehtoja heikoimmilla ehdoilla tai pienemmällä palkalla  ja sen johdosta työnantaja uhkaa irtisanoa työntekijän, jolle napsahtaa välittömästi jopa kolmen kuukauden karenssi. Tämä taasen lisää pienten yritysten kilpailukykyä vääristymällä, joka on erittäin epätervettä.

Hallitus siis ajaa paitsi Suomeen epäterveitä työmarkkinoita, myös kerjää vastakkainasettelua ja ikävyyksiä. Samalla he vaarantavat oman kannatuksensa ensi kevään eduskuntavaaleissa, jos alussa mainitsemani vanhat merkit pitävät paikkansa poliittisten lakkojen muodossa. Ja nythän ei enää puhuta toritapahtumista, vaan mittavista lakoista mielenilmausten sijaan.

15.9.2015 järjestettiin STOP-mielenilmaus Helsingin rautatientorilla. Sen seurauksena SDP kannatus nousi YLE:n mielipidemittauksessa 3,9% ja 2.2.2018 puolestaan ilmaistiin mieltä Senaatintorilla aktiivimallin leikkuria vastaan. Tuolloin SDP:n kannatus nousi ”vain” 2,3%. Voi vain kuvitella mikä kannatuksen kehitys on, mikäli poliittiset lakot toteutuvat kaikessa laajuudessaan. Lakko on aina viimeinen ja järein keino vaikuttaa asioihin, joten ihan lievin perustein liitot eivät ole lakkoja ryhtyneet valmistelemaan. Toivottavasti hallitus tulee järkiinsä oman kannatuksensakin vuoksi, mutta ennen kaikkea yhteiskunta- ja työmarkkinarauhan vuoksi.

Hallituksen kissa-hiiri -leikki

Suomen nykyinen hallitus on pelannut hajoita ja hallitse -taktiikalla vaarallista kissa-hiiri -leikkiä yhdessä EK:n ja yrittäjäjärjestöjen kanssa. Työttömille ja vajaatyökykyisille on syötetty ajatusta, että ammattiyhdistysliike estää heidän pääsynsä työmarkkinoille liian kireillä työehdoilla ja liian kalliilla palkkatasolla, joihin kaikki eivät yllä. Työllisille taasen on yritetty viestiä, että työttömät ja vajaatyökykyiset tulevat veronmaksajille liian kalliiksi ja siksi heitä pitää ruoskia aktiivimallilla.

Totuus kuitenkin on, että hallituksen, EK:n ja yrittäjäjärjestöjen tavoite on pikkuhiljaa purkaa työmarkkinoiden pelisäännöt siten, että työnantajat voivat sanella työehdot ja palkat. Olemme palaamassa yli sadan vuoden takaiseen yhteiskuntajärjestelmään.

Juha Sipilän hallitus on onnistunut taitavalla taktiikalla lyömään kiilaa palkansaajien ja työttömien välille alussa mainitsemillani keinoilla, syöttäen erilaisia syytöksiä eri tahoille. Surullisin jallitettu tässä kuviossa on Sinisten sinisilmäinen työministeri Jari Lindström, joka aiheuttaa minussa samaan aikaan surua ja pettymystä. Kuinka entinen ay-mies on antanutkin tehdä itsestään hallituksen juoksupojan, joka toimii mannekiinina työväenluokan petturuudelle. Lindström on ollut erittäin tehokas ase Juha Sipilälle ja Petteri Orpolle viestittämään sitä sanomaa, että duunarin ei kannattaisi luottaa politiikkaan, vaan jättää se kokonaan porvareiden käsiin.

Hallituksen harjoittamaan kissa-hiiri -leikkiin on kuulunut se, että pikkuhiljaa syötetään myrkkyä kansalle, jotta se tottuu siihen muttei kuole pois. Paitsi tietenkin kaikista tuottamattomin osa, jota ajetaan syrjäyttämisen ja osattomuuden kautta ennenaikaiseen hautaansa. Kiky-sopimus, työttömyysturvan keston leikkaus, aktiivimalli I ja suunnitteilla oleva aktiivimalli II, sekä alle 20 hengen yritysten työntekijöiden irtisanomisperusteiden heikentämisen suunnitelmat ovat saaneet ammattiyhdistysliikkeen lopullisesti ryhtymään järeisiin järjestöllisiin toimenpiteisiin.

Eilen 24.8. Teollisuusliitto ilmoitti toteuttavansa mittavia vastatoimia hallituksen jo toteuttamille ja suunnitteilla oleville heikennyksille. On helppo ymmärtää, että näitä vastatoimia ovat suunnitelleet myös muutkin liitot. Hallitus saa sen mitä se on kerjännyt. Kissa on tavoittanut hiiren.

Eriarvoistumisen surullisimmat kasvot

Yhteiskuntamme on viime vuosina eriarvoistunut nopeasti. Viimeisen kolmen vuoden aikana neljän alimman tulodesiilin käytettävissä olevien tulojen prosentuaalinen muutos on ollut negatiivinen, siinä missä kuuden ylemmän tulodesiilin muutos on ollut positiivinen. Lyhyesti; rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.

Kaikkein eniten tästä kärsivät tietenkin heikoimmassa ja haavoittuvimmassa asemassa olevat. Pelastakaa Lapset ry:n  verkkokyselyn mukaan jopa 70 % vähävaraisten perheiden lapsista on joutunut kiusatuksi ja köyhyys on usein ainoa syy kiusaamisen kohteeksi joutumiselle.

Kiusaaminen jättää aina haavat, jotka usein eivät edes arpeudu. Fyysiset haavat saattavat parantua, mutta henkisen kiusaamisen jäljet seuraavat aikuisuuteen, jopa elämän loppuun saakka. Pahoinvointi ei rajoitu vain lapseen henkilökohtaisesti, vaan se heijastuu tietenkin lapsen perheeseen ja läheisiin ja pahimmoillaan murtaa lapsen henkisen selkärangan niin pahasti, että siitä seuraa syrjäytymistä, jonka johdannaisvaikutuksina tulee mm. mielenterveys- ja päihdeongelmia.

Kiusaaminen vaikuttaa myös koulumenestykseen. Vaikka lapsi olisi erittäin lahjakas oppimaan, voi kiusaaminen tehdä koulunkäynnistä vastenmielistä ja vaikeaa. Järkyttävää on myös se, että kolmasosa kiusatuista kokee ettei kiusaamiseen ole puututtu millään tavalla.

Kiusaamisen ehkäiseminen kaikin tavoin, lasten sekä nuorten itsetunnon ja heidän omien vahvuuksiensa tukeminen on nostettava yhteiskuntamme kehittämisessä kärkeen. Meillä ei ole varaa hukata yhtään lasta tai nuorta sen vuoksi, että he joutuvat sosioekonomisen taustasta johtuen kiusatuksi, eikä tietenkään minkään muunkaan syyn vuoksi. Lasten harrastusmahdollisuuksia on tasa-arvoistettava, jotta lapset voivat kokea onnistumisia omalla vahvuusalueellaan. Tämä tuottaa varmasti myös parempaa koulumenestystä, johon koko Suomen menestys perustuu. Hyvinvoivista ja hyvin koulutetuista lapsista kasvaa menestyjiä yhä vaativimmille työmarkkinoille.

Vastuu tämän päivän lapsista on meillä jokaisella aikuisella. Me päätämme siitä, vanhenemmeko hyvinvoivassa vai pahoinvoivassa yhteiskunnassa. Jokaisen köyhän ja syrjäytyneen yhteiskuntamme jäsenen osuus kasvattaa yhteistä pahoinvoinnin taakkaa. Yhtälailla hyvinvointi lisää meidän kaikkien hyvinvointia.

ONKO TYÖVÄENLIIKE AIKANSA ELÄNYT?

Provokatiivinen kysymys näin heti otsikon muodossa, varsinkin kun sen esittää kaltaiseni ay-aktiivi.

Työ ja työmarkkinat ovat olleet jo jonkin aikaa melkoisessa murroksessa ja jopa turbulenssissa. 1990 luvulla ennustettiin että 2010 luvulla olisi työvoimapula. Sen mittakaavan piti olla suunnilleen samaa luokka kuin mitä ovat työttömyyslukemat olleet lähes koko 2010 luvun. Toisin sanoen ennusteiden ja toteuman gäppi on ollut 800 000-1 000 000 työpaikkaa.

Nykyisellään työllisyyden määritelmä on hyvin erilainen kuin se oli reilut 20 vuotta sitten. Nykyään kun yhden tunnin viikossa töitä tekevä luetaan työlliseksi. Siksi tilasto näyttää vielä synkemmältä kuin mitä ennusteet aikoinaan olivat.

Myös työn määritelmä on muuttunut siten, että nykyään on vallannut alaa ajatus siitä että työ on vain osa toimeentuloa ja tulonsiirroilla paikataan yhä useamman työtä tekevän kokonaisansiot. Puhutaan ja suunnitellaan perustuloa, jonka tason määritteleminen on erittäin hankalaa. Oikeisto on huolissaan sen kannustavuudesta tehdä edes osittain työtä ja vasemmisto taasen sen riittävyydestä taata jokaiselle ihmisarvoinen elämä kunkin elämäntilanteesta ja työkyvystä riippumatta. Kuitenkin yhä enemmän ollaan yksimielisiä jonkinlaisen perustulon tarpeellisuudesta.

Relevantti huoli on myös perustulon rahoitus. Jos jokaisen kansalaisen toimeentulo on tulevaisuudessa tulonsiirtojen varassa, niin mistä tämä raha otetaan?

Työ ei siis yhä enenevässä määrin takaa toimeentuloa, kuten se aikoinaan oli itsestäänselvyys kun työväenliikettä perustettiin. Pitääkö siis työväenliikkeen olla enää huolissaan työstä? Onko työ itseisarvo, jos se ei takaa tekijälleen riittävää toimeentuloa ja ihmisarvoista elämää sekä sitä kautta omanarvon tunnetta kuulua osana yhteiskuntaan? Pitäisikö työväenliike muuttaa toimeentulonliikkeeksi?

Mielestäni pitäisi. Silloin voitaisiin kokonaisvaltaisemmin pohtia ihmisen koko elämänkaaren osalta riittävää, ihmisarvoisen elämisen takaavaa toimeentuloa ja työn suhdetta tässä yhtälössä. Työn tuottavuus syntyy tulevaisuudessa yhä enemmän koneiden, tekoälyn ja itsepalvelun mahdollistavan digitalisaation kautta. Tämä tuottavuus tulisi pystyä jakamaan yhä useamman toimeentulon takaavan työnsä menettävien kesken siten, ettei kaikki tuotto valu vain tuotantovälineiden omistajille.

Siksi meidän on vietävä perinteistä työväenliikettä yhä vahvemmin toimeentulonliikkeen suuntaan. Siinä muutoksessa onkin haastetta perinteiselle työväenliikkeelle.

ONKO MEILLÄ OIKEAT MITTARIT?

Viime aikoina on käyty kiivasta keskustelua siitä, onko Suomen työllisyys parantunut oikeasti ja ollaanko maan hallituksen asettamaa 72 prosentin työllisyystavoitetta oikeasti saavuttamassa. Samoin on käyty keskustelua siitä, kenen tai minkä tahon ansiota on, jos tavoite täyttyy.

Tämä riippuu tietenkin siitä, millaisin mittarein asiaa tutkitaan ja millaisia kriteereitä tilastojen laadinnalle asetetaan. Ensi kevään eduskuntavaalit lähestyvät vinhaa vauhtia ja hallituksella on kova tarve esittää lukuja, joilla se pystyy todistamaan että se on päässyt asettamiinsa tavoitteisiin. Opposition tehtävähän on tietenkin aina ollut esittää kritiikkiä hallituksen toimenpiteistä, mutta voidaanko esimerkiksi työllisyyden hoitoa kritisoida, jos mittarit osoittavat hallituksen päässeen tavoitteeseensa?

Olemme tottuneet siihen, että on kunnioitettava sovituissa asioissa pysymistä ja tavoitteet asetetaan realistisesti, jotta ne voidaan saavuttaa. Yhtä paljon on myös kunnioitettava sitä, että asiat tehdään puhtain suorituksin ja mittaristo on kelvollinen.

Työllisyydestä puhuttaessa itse työllistyminen ei ole ihmiselle itseisarvo. Työllistyminen on ihmiselle arvokasta vain sitä kautta, että hän voi saavuttaa kaksi tavoitettaan; hankkia itselleen ja perheelleen toimeentulon sekä kokea sitä kautta olevansa arvostettu osa yhteiskuntaa. Arvostus syntyy luterilaisessa yhteiskunnassa työn teosta, ei sinällään sen vaikutuksista ihmiselle itselleen. Siksi siitä on markkinavoimien helppo synnyttää moraalikäsitys, jonka mukaan työn ei tarvitsisi tuoda toimeentuloa ja työn tekeminen itsessään on ainoa arvo tekijälleen.

Siksi jokin työllisyysasteen nousu tietylle tasolle riittää mittariksi toisille, mutta toisille työn arvon mittari näkyy arjessa, kun katselee laskupinoaan tai tuijottaa tyhjän jääkaapin valoa. Ikävintä on tietenkin se että mittarit laatii yleensä sellainen osa yhteiskunnan jäsenistä, joilla ei ole hätää toimeentulosta.

Siksi toimeentulon todelliset mittarit hämärtyvät ja jäävät taustalle. Eriarvoisuus kasvaa tulo- ja varallisuuserojen myötä, mikä on yksi vaarallisimmista kehitysmittareista, mitä yhteiskunnassamme voi olla. Toivottavasti historia on siitä meitä opettanut ja oppi mennyt perille. Tarkoitan tällä erilaisia kansakuntien konflikteja, paikallisia ja globaaleja. Tosin tämänkin kehityksen seuraukset osuvat juuri niihin, jotka toimeentulonsa menetyksestä kärsivät.

KIITOS. OLE HYVÄ.

Nämä sanat me voimme yhä useammassa tapauksessa lausua itsellemme. Kysymys on yhdestä työllisyyttä salakavalasti muuttavasta, joskaan ei ihan uudesta ilmiöstä.

ikäiseni ihmiset muistavat kun käytiin pankin tiskillä hymyilevältä pankkivirkailijalta nostamassa rahaa tai kun jokaisessa pienessä kaupassakin oli lihatiski, jossa useampi myyjä jauhoi ja pakkasi jauhelihan tai siivutti lauantaimakkaran paperiin asiakkaan toiveen mukaan. Jotkut saattavat jopa muistaa kuinka bensa-asemalle ajettaessa  joku henkilökunnasta riensi tankkaamaan auton.

En lähde nyt muistelemaan menneitä ”ennen oli kaikki paremmin” -hengessä, koska kukaan tuskin kaipaa pankkijonoja. Tosin ei nykyisiä leipäjonojakaan.

Keskityn nyt siihen mitä kaikkea itsepalveluyhteiskunnan kehitys on tuonut tullessaan. On mielenkiintoista, kuinka ennen sille hymyilevälle pankkivirkailijalle maksettiin palkkaa siitä, minkä me jokainen tänä päivänä teemme itse. Eikä siinäkään vielä kaikki, sillä me maksamme nyt tuosta palvelusta pankille palvelumaksua. Siis palvelumaksua siitä, että palvelemme itse itseämme.

Se mikä tekee tästä kaikesta salakavalaa, on tulonjaon totaalinen muuttuminen. Hymyilevä pankkivirkailija maksoi palkastaan veroja, joilla kustannettiin ja rakennettiin yhteiskunnan palveluja. Samoin hän maksoi työeläkettä, jota suurin osa eläkkeellä olevista hymyilevistä pankkivirkailijoista nyt nauttii. Tärkeintä tietenkin oli, että tämä hymyilevä pankkivirkailija sai työstään toimentulon, jolla hän elätti itsensä ja perheensä.

Mielenkiintoisempaa tästä kaikesta tekee se, että asiakkaalle hymyn kera saatu palvelu ei maksanut mitään, toisin kuin nyt kun palvelemme siis itse itseämme. Kiitos. Ole hyvä.

Työmarkkinat muuttuvat myös tässä suhteessa koko ajan ja miltei joka puolueessa ollaan suunnittelemassa jonkinlaista perustulomallia, jossa osa ihmisen toimeentulosta muodostuu palkasta ja osa sosiaalisista tulonsiirroista. Näiden tulonsiirtojen rahoitus on rapautumassa, ellemme pian pääse järjestelmään, jossa työn tuottavuutta verotetaan työn teon sijaan. Itsepalvelun tuottama hyöty, robotit ja automatisaatio on saatava verolle tasavertaisesti ihmisvoimin tehtävän tuottavuuden kanssa siten, että se kattaa perustulon jokaiselle kehdosta hautaan. Tähän tarvitaan valtava muutos sekä finanssipireissä, että niitä ohjaavassa politiikassa.  Tai nykyäänhän se menee juuri päinvastoin.

TYÖKOKEILIJOIDEN HYVÄKSIKÄYTÖLLE PITÄÄ TULLA LOPPU!

Tuoreen selvityksen mukaan Suomessa työskentelee yli puoli miljoonaa ihmistä ilman palkkaa erilaisissa työkokeiluissa, harjotteluissa ja kuntouttavassa työtoiminnassa. Näillä nimikkeillä ja verukkeilla palkattoman työvoiman kikkailu on räjähtänyt käsiin.  Kuten kirjoituksesta käy esille, ilmaista työvoimaa käyttävät isot yritykset, joilla on palkanmaksukykyä ja tarvetta työvoimalle. Työkokeilijoille on sanottu myös suoraan työkokeilun jälkeen, ettei edes osaa palkasta haluta maksaa, koska saatavilla on ilmaista työvoimaa

Tälle hyväksikäytölle on laitettava piste. Järjestelmä ei toimi, sillä se on alunperin tehty tukemaan vaikeasti työllistyvien pääsemistä kiinni työelämään.  Nyt systeemi toimii ilmaisen työvoiman kierrätyskeskuksena ja hävittää koko ajan palkkatyötä.

Vastalääkkeeksi tähän pitää säätää laki, joka rajaa ilmaisen työkokeilun ja harjoittelun.

1. Työkokeilu saa kestää ainoastaan 3 kuukautta, jonka jälkeen työnantaja sitoutuu palkkaamaan työkokeilijan enintään 3 kuukaudeksi palkalliseen työharjoitteluun alan työehtosopimuksen mukaisen harjoittelijan palkalla. Puolessa vuodessa kyllä selviää, onko työkokeiluun tuleva kykenevä palkkatyöhön.

2. Mikäli työkokeilu/harjoittelu keskeytyy tai se ei johda työsopimukseen työnantajasta johtuvasta tekijästä, työnantaja ei voi palkata uutta työkokeilijaa seuraavaan kahteen vuoteen.

3. 1-5 henkeä kokoaikaisesti työllistävä yritys voi ottaa ainoastaan yhden työkokeilijan kerrallaan. 6-20 henkeä työllistävä yritys 2 työkokeilijaa kerrallaan, 21-60 henkeä työllistävä yritys 3 työkokeilijaa kerrallaan 60-200 henkeä työllistävä yritys 4 työkokeilijaa ja yli 200 henkeä työllistävä yritys enintään 8 työkokeilijaa. Jokainen kohdan 2 mukaisesti keskeytynyt työkokeilu/harjoittelu johtaa kohdan kaksi mukaiseen työnantajan karenssiin käyttää työkokeilijoita.

4. Työkokeiluun/harjoitteluun 6 kuukaudeksi osallistunutta henkilöä ei voida osoittaa tämän jälkeen työkokeiluun/harjoitteluun uudestaan.

5. Työkokeilu/harjoittelu on siihen osallistuvalle henkilölle vapaaehtoista ja vaihtoehtoista koville työmarkkinoille työnhakijaksi asettautumiselle.

Tämän viisikohtaisen linjauksen tulisi taata vaikeasti työllistettävälle mahdollisuus kokeilla työelämää reiluin pelisäännöin ja samalla estää työnantajien kikkailu ilmaisella työvoimalla.

KENEN KÄDET JA KENEN TASKUILLA?

Jo aikansa elänyt valitusvirsi on: ”tulisipa niin kylmä talvi että demarin kädet pysyisivät omissa taskuissa”. Tällä lienee yritetty vitsailla siitä, kuinka demarit pyrkivät elämään toisten rahoilla. Veroja ollaan pyritty toki jo kauan ennen demareiden syntyä keräämään ja niillä yhteisvastuullisesti auttamaan heikoimpia pysymään ihmisarvoisessa elämässä kiinni.

Tuota yhteisvastuullisuutta on sitten toteutettu parlamentaarisesti milloin minkäkin hallituksen toimesta. Toiset hallitukset ovat onnistuneet tavoitteessa paremmin kuin toiset.

Ihmetellä täytyy nykyisen hallituksen käsiä toisten taskuilla. Pienipalkkaiset julkisen sektorin työntekijät joutuivat jälleen tänä kesänä huomaamaan, että lomarahoista on lähtenyt 30%. Loogisesti ajatellen nämä varat sitten käytetään heikompiosaisten auttamiseen yhteisvastuullisuuden nimissä, vaikka näillä itselläänkään pitkää päivää tekevillä työntekijöillä ei ole leipä leveänä, eikö niin?

Totuus taitaa olla kuitenkin toinen. Hallituksen olisi pitänyt hyvän kansainvälisen taloustilanteen siivittämänä luoda noilla rahoilla Suomeen uutta työtä, mutta näinhän ei ole käynyt. Työllisyysastetta on nostettu, mutta tärkein mittari polkee paikallaan. Tehtyjen työtuntien määrä ei ole lisääntynyt. Tämä siis huolimatta tuosta lomarahojen, työttömien työttömyysturvan sekä opiskelijoiden ja eläkeläisten tulojen leikkaamisesta. Lisäksi työntekijöiden vastuuta työttömyysvakuutus-  ja eläkemaksuista on lisätty. Toisin sanoen köyhät ja pienituloiset eivät ole talouskasvusta hyötyneet, maksaneet vain. Luulisi sitten ainakin valtion velan lyhentyneen? Vaan kun sekään ei ole näin. Valtion velka kasvaa nykyisen hallituksen aikana edelleen.

On käynytkin päinvastoin kuin on kerrottu. Kädet ovat käyneet aivan väärillä taskuilla tavoitteisiin nähden. Nykyhallituksen robinhoodit vievät köyhiltä ja antavat rikkaille, sillä he ovat ainoat joilta ei ole leikattu tuloja valtiovallan toimesta.

Loppuisipa nämä helteet, jotta saataisiin porvareiden kädet pois köyhien taskuilta…

TYÖTTÖMÄN ARKKIVIISU

Ystäväni Kari Vatanen (nimeä ei ole muutettu, koska Vatanen on halunnut antaa kasvot työttömyydelle ja sen ongelmille) jäi työttömäksi viime vuoden vaihteessa. Lähes 40 vuoden työura sai ikävän loppunäytöksen viisi ja puoli vuotta ennen eläkeikää, kun yritys jossa Vatanen työskenteli pääluottamusmiehenä, meni konkurssiin.

Työteliäs mies jäi tyhjän päälle. Entiset luottamusmiehet kun eivät ole mitään työmarkkinoiden halutuimpia palkattavia. Varsinkin jos on hoitanut luottamusmiestehtäviään siten kuin niitä pitää hoitaa; valvoen työntekijöiden etuja. Ei siinä työnantajat paljon katso, miten hyvä ja ahkera työntekijä on kyseessä, jos on työntekijöiden arvostama edunvalvoja.

Vatasen kaltaiset henkilöt ovat nykyisen hallituksen raippamallien ihanteellisia kohteita. Jos on kerran oikeuksista ja sopimuksista kiinni pitävä kaveri, eikä sen takia työllisty, niin joutaakin joutua raipattavaksi nykyisen hallituksen ideologian mukaan.

Vaan kun on periaatteen mies, niin Vatanen ei ole päättänyt antaa periksi. Työ kuin työ on kelvannut, vaikka siitä saatava palkka ei ihmisarvoiseen elämiseen riitä ja toimeentulotukea pitää hakea jos hengissä aikoo pysyä. Mies on tehnyt mm. järjestyksenvalvojan töitä keikkatöinä kesän festareilla. Juhannuksena neljä yövuoroa putkeen kastuen sateessa läpimäräksi. Palkka ei juuri toimeentuloa kohenna. Eipähän tarvitse toimeentulotukea hakea niin paljon. Joku ministeri saa hyvän palkan kun luopuu arvoistaan. Sen sijaan periaatteistaan kiinni pitävää työtöntä on helppo raipata.

Hallituksen raippamallit eivät Vatasen kaltaista kaveria aktivoi. Kysyin häneltä että onko mitään järkeä tehdä töitä, jotka ovat hänen ikäiselleen selkeästi vaativia ja vaarantavat terveyden, vaikka mies on ikäisekseen hyväkuntoinen? Vastaukseksi sain murahduksen, että hän tekee töitä pitääkseen itsetuntonsa kunnossa ja omanarvon vuoksi, ei siksi ettei  joku maan hallituksen toimenpide leikkaisi hänen tukiaan tai että hän edes saisi työstä riittävää palkkaa. Alan työehtosopimuksesta mies ei kuitenkaan tingi, vaikka keikkatyön tarjoukset sen johdosta vähenisivätkin tai jopa loppuisivat kokonaan. Kyllä aina urheiluseurojen järjestyksenvalvojan hommia on, vaikka niistä ei palkkaa saakkaan. Saapahan kuitenkin hyvän mielen kun voi omalla työpanoksellaan auttaa kannattamaansa seuraa. Aina sieltä jonkun grillimakkaran saa palkaksi, jos raippamalli sitten leikkaa 4,65% työttömyysturvasta.

Saa nähdä, riittääkö raippamalli2:n kriteereiden täyttämiseksi, että hakee noita vapaaehtoistöitä vai pamahtaako niistä sitten karenssi? Toivottavasti pelejä on edes kerran viikossa, jotta voi riittävän määrän hakemuksia jättää…

Edit: Vatasella oli eläkeikään 5,5 vuotta työttömäksi jäädessään ja pieniä stilistisiä korjauksia.