LYPSYLEHMÄ

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että autoosi on tullut vika jota et ymmärrä ja olet vienyt autosi korjaamolle, jossa sille on tehty diagnoosi? Vika ei omasta mielestäsi ole isosti haitannut ajamista, mutta diagnoosin jälkeen autostasi löytyy vika hilavitkuttaja-akselista sekä namiskuukkelin tötsästä. Näiden korjaamiseen tarvitsee varata aikaa päiväkausia ja sen jälkeen koko auton ohjelmisto on päivitettävä XRTY 6.8 versioon, jotta uudet osat istuvat jo pahasti vanhentuneeseen autoosi, vaikka se onkin vasta viisi vuotta vanha. Pelkkä diagnoosin löytyminen vaatii jo melkoisesti aikaa ja siihen vielä korjaus päälle. Pahimmassa tapauksessa sinua haittaava vika ei korjaudu edes kokonaan. Rahaa ja aikaa on palanut kuitenkin odotettua huomattavasti enemmän. Tunnet, että sinua on pidetty lypsylehmänä.

Tänä viikonloppuna eräs ”remontti” on taas kerran vaakalaudalla, kun Keskusta ja Kokoomus pitävät puoluekokouksiaan. Tuoreen kyselyn mukaan vain yksi viidestä suomalaisesta kannattaa hallituksen sote-uudistusta ja vain Keskustan kannattajista enemmistö on sote-uudistuksen kannalla. Kokoomuksessa on jo nostettu kädet pystyyn.

Alussa kuvaamani remontti on sote-uudistus mikrokoossa. Yli kymmenen vuotta sitten todettiin, että sosiaali- ja terveyspalveluita pitäisi uudistaa jollain tavalla. Tätä remonttia päästettiin asiantuntijoiden ohi suunnittelemaan virkamiehet ja poliitikot, joilla oli ”ihan vähän” erilaiset intressit toteuttaa sote-uudistus.

Nyt reilu 10 vuotta myöhemmin uudistus näyttää vahvasti palaavan taas kerran diagnoosivaiheeseen, koska poliittiset intressit eivät kohtaa uudistuksen todellisia tarpeita. Uudistus on toki työllistänyt suomalaisia virkamiehiä ja poliitikkoja kiitettävästi. Taitaa jo miljardi poikineen kulunut siihen, että taas kerran todetaan ettei mitään ole saatu aikaan. Kansaa on pidetty lypsylehmänä.

Samaan aikaan kun sairaanhoitajia, sosiaalityöntekijöitä ja muita julkisen sektorin palvelua tuottavia työntekijöitä moititaan hallituksen taholta tuottamattomiksi siten, että heidän työehtojaan on heikennettävä ja palkkojaan on leikattava, asiasta päättävät tahot nostavat omia palkkojaan ja palkkaavat virkamiesarmeijan vielä tukemaan tätä koko operaatioita. Tulos on kerta toisensa jälkeen kuitenkin nolla ja taas jatketaan korkeapalkkaisten poliitikkojen ja virkamiesten remonttitöitä. Tämä kaikki siis samaan aikaan kun pienipalkkaisten työntekijöiden työmäärää lisätään ja palkkoja leikataan lisää. Ostos-TV:tä lainatakseni; eikä siinä vielä kaikki, heikoimmassa asemassa olevat, sosiaali- ja terveyspalveluita kipeästi tarvitsevat ihmiset jäävät vaille ihmisarvoista palvelua.

Tätä voisi joku kutsua suureksi kusetukseksi.

TOISET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET

Viime perjantaina sosiaali- ja terveyspalveluiden eli soten uudistus törmäsi perustuslakiin jo neljännen kerran. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui jo edellisen hallituksen aikaan ja nykyinen hallitus on koettanut onneaan kolme kertaa. Näyttää vahvasti siltä, että toistuvasti kaikkea lainsäädäntöä ohjaavan perustuslain rajojen koettelemisesta on tullut soten osalta kissa-hiiri leikki.

Itse olen ymmärtänyt, että perustuslaki on tehty yhdessä parlamentaarisesti juuri sen vuoksi, että se paitsi turvaa tietyt ihmisoikeuksien vähimmäisvaatimukset, myös ohjaa muun lainsäädännön moraalia ja viitoittaa tietä jolla Suomen kaltainen sivistys- ja hyvinvointivaltio toimii.

Kun sama lakiuudistus ei kerta kerran yrittämisen jälkeen täytä perustuslain vaatimuksia, niin tulee väistämättä mieleen että sivistysvaltion moraalin rajoja koetellaan siihen suuntaan, miten valtiosta saataisiin mahdollisimman eriarvoinen. Mielestäni perustuslain hengen tulisi ohjata yhteiskuntamme lainsäädäntöä jo lähtökohtaisesti juuri siihen suuntaan, miten yhteiskunnasta saataisiin mahdollisimman hyvä paikka asua ja elää meille kaikille. Kaiken lainsäädännön siis tulisi lähteä siitä miten yhteiskunnan heikoimpia jäseniä suojellaan, eikä suinkaan niin että miten heikoimmat pidetään ihmisarvoisessa elämässä kiinni rimaa hipoen, jotta parempiosaiset hyötyisivät heikompiosaisten kituuttamisesta.

Vaikka George Orwell kirjoitti teoksen Eläinten vallankumous jo vuonna 1945, kohdistaen kritiikin aivan toisenlaista yhteiskuntajärjestelmää kuin nykyistä länsimaista demokratiaa kohtaan, tuntuu siltä että perustuslain koettelemisen takana on piiloviesti siitä, että laki aiheuttaa vain hankaluuksia uudistuksille. Tosin markkinaliberaalimmat voimat ovat tämän jo todenneet ääneenkin. Siksi lakia pitäisi orwellimaisesti muuttaa muotoon; ”Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Tämä takaisi sen, että ihminen olisi vain loppujen lopuksi markkinoiden pelinappula, eikä suinkaan toisin päin.

KÖYHÄ JARRUMIES

Kotimaisessa elokuvassa Muhoksen Mimmi (1951) on laulu, jonka kertosäe menee näin;
”Oli hitsari -Heikki ja rappari Ranssu, muurari-Martsu ja insinööri -Immu
ja kyllähän Mimmi ties, että hehkui lemmen lies
ja pelin aina hävisi se köyhä jarrumies”

Politiikan pelissä ei ole kiva olla jarrumiehenä, vaikka niitäkin usein tarvitaan. Kun tehdään uudistuksia ja korjataan vanhaa, ei ihan aina mennä välttämättä parempaan suuntaan. Kun suomalaista yhteiskuntaa on vuosien saatossa kehitetty melkoisen tehokkaaksi apparaatiksi, on myös välillä uhkarohkeaa lähteä tekemään uudistuksia toimiviin ratkaisuihin.

Olin itse jarrumiehenä mm. Jyväskylän katujen kunnossapitojärjestelmän ulkoistamisessa ja sen laajentamisessa . Silloin jo todettiin, että sopimusten ketjuttaminen ja laadunvalvonta tulee olemaan erittäin ongelmallista. Niinhän siinä sitten kävi, että nyt tämä järjestelmä on todettu toimimattomaksi. Jarrumies oli oikeassa, vaikkakaan se ei silloin aiemmin asiaa päätettäessä mitään auttanut. Jarrumiehenä oleminen on siinäkin mielessä raskasta, että jälkiviisaus ei ole niitä maailman viisauksista kiitollisimpia.

Väistämättä tulee mieleen, että kuunnellaanko jarrumiehiä riittävästi nykyään, kun valtaviakin uudistuksia tehdään? Yksi näistä on sote- ja maakuntauudistus. Paljon viisaita jarrumiehiä on varoitellut laukalle lähteneitä päättäjiä, jotka omien intohimojen ja intressien sokaisemina ajavat uudistuksia  maaliin. Osa uudistuksista voidaan toki helposti korjata myöhemmin, jos uudistus epäonnistuu. Osaa ei edes pysty korjaamaan ilman merkittäviä menetyksiä, jotka valitettavasti maksavat veronmaksajat. Siksi pitäisi ensin katsoa, ettei tarvitse katua.

Tuon alussa mainitsemani elokuvan viimeinen kertosäe eroaa hiukan muista ja kuuluu näin;
”Oli hitsari -Heikki ja rappari Ranssu, muurari-Martsu ja insinööri -Immu
ja kyllähän Mimmi ties, että hehkui lemmen lies
Mut sulhasena myhäili se köyhä jarrumies”

KESKUSTELU OHENEE, RETORIIKKA KOVENEE

Eilen illalla (24.5.2018) YLE:n A-studiossa käytiin keskustelua teemalla ”Soten kohtalonhetket”. Mukaan oli kutsuttu eduskuntapuolueiden puheenjohtajista Keskustan Juha Sipilä, Kokoomuksen Petteri Orpo, SDP:n Antti Rinne sekä RKP:n Anna-Maja Henriksson. Mukana oli kuitenkin vain kaksi viimeksi mainittua ja he edustivat oppositiota. Petteri Orpo oli estynyt tulemasta, mutta pääministeri Juha Sipilän kabinetista oli juontaja Jan Anderssonin mukaan ilmoitettu että ”poliittisen tilanteen ruotiminen pääministerin ja opposition välillä studiossa ei ehkä ole kovinkaan hedelmällistä keskustelua.”

Ensinnäkin on todettava, että ennakkoon keskustelun hedelmällisyyden arviointi on todella vaikeaa, mutta ennen kaikkea se osoittaa todellista välinpitämättömyyttä asiaa seuraavia ihmisiä kohtaan, sillä aina on heitä jotka eivät tiedä asiasta tarpeeksi ja haluavat saada lisää tietoa sekä kuulla erilaisia näkökulmia. Sitä paitsi yleensä keskustelua seuraavat henkilöt arvioivat viime kädessä keskustelun hedelmällisyyden ja keskustelijoiden tehtävä on  yrittää tehdä kaikkensa omalta osaltaan, jotta keskustelu olisi hedelmällistä. Nyt pääministeri ei edes vaivautunut yrittämään. Ja tämähän ei ole ensimmäinen kerta, sillä pääministeri Sipilä on vältellyt koko hallituskauden joutumasta julkiseen debattiin opposition kanssa.

Opposition ja kansalaisten kritiikin kuuntelu tuntuu olevan siis kovin vieras ajatus Juha Sipilälle. Piirteet alkavat muistuttaa pahasti diktaattorin elkeitä ja se ei ole länsimaisen demokratian yhteiskuntajärjestykseen sopivaa. Se lisää vain entisestään vastakkainasettelua valtaa pitävien tahojen ja kansalaisten välillä.

Tulee väkisinkin välillä mietittyä omaa retoriikkaa poliittisissa puheissani ja kirjoituksissani. Retoriikka on kieltämättä koventunut, mutta niin se tekee yleisestikin. Olisi varmasti hedelmällisempää ja asiallisempaa keskustella asioista ilman tunnelatauksia, mutta tuntuu siltä että nykyiset arvopohjat erilaisten vaikuttajien välillä kasvavat, vaikka niiden pitäisi sivistysyhteiskunnassa lähentyä. Arvopohjien lähentymistä ei ainakaan helpota pääministeri Sipilän kaltainen toiminta, jossa avoimelle ja julkiselle keskustelulle ei enää pystytä antautumaan. Valtaa käyttävien on vain yksinkertaisesti osattava keskustella päätösesityksistään ja päätöksistään, olipa se kuinka epämiellyttävää tahansa heidän itsensä kannalta. Sillä jos he eivät sitä tee, asioiden käsittely käy entistä epämiellyttävämmäksi kaikille. Sen myötä myös retoriikka kovenee ja järkevän yhteistyön mahdollisuus käy heikommaksi.

POLARISOITUVA POLITIIKKA

Viime vuosina sekä suomalaista että globaalia politiikkaa on leimannut lisääntynyt kahtia jakautuminen. Suomalaisessa politiikassa siirryttiin ensin perinteisestä vasemmisto-oikeisto akselilta liberaali-konservatiivisen akselin suuntaan, jolloin Vihreiden ja Perussuomalaisten kaltaisten puolueiden esiinmarssi ja kannatuksen nosto oli mahdollista. Talouspolitiikka sai väistyä mm. maahanmuuton ja ilmastopolitiikan tieltä. Kumpikaan aiheista ei ole vieläkään toki menettänyt asemiaan poliittisessa keskustelussa, mutta viime aikoina on ollut merkkejä paluusta perinteisempään vasemmisto-oikeisto linjaan.

Yhtä kaikki, konsensusta on yhä vaikeampi löytää asiasta kuin asiasta. Tämä näkyy vakavammin siinä, että erilaiset arvomaailmat loittonevat toisistaan ja kaikilla ei ole enää edes tarkoituskaan löytää yhteistä hyvää lisääviä tekijöitä. Tästä raadollinen esimerkki oli kansanedustaja Susanna Kosken ja työttömän monisairaan Anna-Maija Tikkasen kohtaaminen.

Maailma hyvin menestyvän, vahvat verkostot omaavan ja todellista köyhyyttä kokemattoman ihmisen silmin on niin ruusuinen, ettei yhteiskunnan toisella laidalla työttömyydessä, sairauksissa ja osattomuudessa elävän todellisuus ole enää ymmärrettävissä. Siksi sitä on hyväosaisten vaikea hyväksyä todeksi ja vielä pahempaa on, ettei sellaiseen elämään johtavia syitä voi ymmärtää.

Kuvaavaa tuossa dialogissa oli se, että molemmat henkilöt olivat täysin mukavuusalueensa ulkopuolella. Toinen haki turhautuen ymmärrystä tilanteelleen ja toinen turhautui ymmärryksensä puutteeseen. Absurdi tilanne ja keskustelu oli valmis. Kun ihminen on tilanteessa jossa elämän liikkumavaraa on hyvin niukasti, hänen luovuutensa muuttuu selviytymistaisteluksi. Hyväosaisilla on taas aina tarve ratkaista asiat peilaten ongelmia omiinsa. Jos joku asia ei ole hänelle ratkaisematon ongelma, ei se voi sitä olla ratkaisemattomana muillekaan.

Politiikan kahtiajakautuminen näkyy myös arvomaailmojen laajempana voimistumisena. Kun SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne esitti 100 €/kk korotusta pieniin, alle 1400 €:n eläkkeisiin, niin Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ampui lupaukset heti alas ja kertoi nukkuvansa huonosti niiden takia. Perussuomalaisten Jussi Halla-aho vertasi lupauksia nigerialaiskirjeisiin.

Molemmat viimeksi mainitut puoluejohtajat kertoivat samalla suomalaisille, ettei köyhyyteen ja eriarvoistumiseen aiota puuttua, mikäli he ovat seuraavien eduskuntavaalien jälkeen hallituksessa. Tämä on tietenkin hyvä siinä mielessä tietää, että toiset eivät edes lupaa korjata tätä vakavaa ongelmaa. Toisia äänestäessä siitä on lupaus.

Ensi kevään eduskuntavaalit näyttävät olevan yhä suuremmassa määrin kahden vastakkaisen talousideologian mittelöt. Nykyinen SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden oppositio haluaa hakea yhteistä vaihtoehtoa nykyiselle hallituspolitiikalle. Samalla nykyisen hallituksen puolueet hakevat kansalta mandaattia politiikkansa jatkuvuudelle. Vahvin mittelö käydäänkin näillä näkymin SDP:n ja Kokoomuksen kisana piikkipaikasta ja hallituksen muodostajan roolista. Samalla haalenee suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kivijalaksi muotoutuneen konsensuspolitiikan kannattajien toiveet. Politiikka blokkiutuu ja polarisoituu.

HALLITUKSEN SOTE- JA MAAKUNTAUUDISTUKSEN AIKA KÄY VÄHIIN

Tämän hetkisten gallupien kärkipuolueiden puheenjohtajat Antti Rinne ja Petteri Orpo kävivät keskinäisen ja välillä kuumanakin käyneen keskustelun poliittisesta tilanteesta ja vaaleihin valmistautumisesta.

Odotetusti päällimmäiseksi aiheeksi nousi sote- ja maakuntauudistus sisällön sekä aikataulun osalta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epävarmemmaksi käy maakuntavaalien järjestämisen suunniteltu aikataulutus. Rivien välistä pystyy jo nyt lukemaan, ettei Kokoomuksella ole mikään este siirtää vaaleja myöhempään ajankohtaan, esimerkiksi ensi keväänä käytävien eduskuntavaalien yhteyteen. SDP:n Eero Heinäluoma avasi jo aiemmin keskustelun sekä maakunta-, eduskunta- ja eurovaalien yhdistämisestä ensi vuoden toukokuulle. Kieltämättä tämä nostaisi varmasti kaikkien noiden vaalien äänestysprosenttia. Tietenkin Orpo ja Kokoomus pelkäävät samalla sote-uudistuksen ja valinnanvapauden kaatuvan, mikäli Keskustan lempilapsi maakuntauudistus ei etene maaliin heidän toivomallaan tavalla. Kokoomukselle taas valinnanvapauden kaatuminen olisi iso katastrofi. Rinteen mukaan tällä mallilla avattaisiin 5,3 miljardin euron rahastusautomaatti yksityiselle terveysalan bisnekselle ja väistämättä tulee mieleen kysymys, onko se suomalaisen veronmaksajan etu? Onhan se niin että julkinen sektorin tuotannosta veroeurot jäävät 100 prosenttisesti Suomeen, mutta yksityisten yritysten tehtävä on tehdä voittoa omistajilleen ja melkein yhtä vahvaksi ohjenuoraksi on muototunut tehdä aggressiiviseksi verosuunnitteluksi tituleerattua veropakolaisuutta ja jopa suoranaista veronkiertoa.

Juuri tämän vuoksi sote- ja maakuntauudistusta vastustaa enemmistö suomalaisista, mikä tekee hallituksen olon tukalaksi. Vielä tukalammaksi tilanne käy, ellei mitään päätöksiä asiaan liittyen saada tehtyä. Viime vaalikauden lopulla suurin kritiikin aihe Keskusta-Perussuomalaisten oppositiolla hallitusta kohtaan oli nimenomaan päätöksenteon heikkous ja tehtyjen päätösten peruminen. Hallituksella on siis selkeä huonojen vaihtoehtojen tilanne käsissään. Toisin on oppositiota johtavan SDP:n. Antti Rinteen avaus pienten eläkkeiden tasokorotuksesta on tuomittu hallituksessa laajasti, mutta kansa sitä vaan kannattaa.

Myös verotuksen painopisteet aiheuttivat kuuman keskustelun. Orpo on tiukasti sitä mieltä, että heidän tekemänsä 1,5 miljardin euron veronkevennykset, lähinnä kahden parhaiten ansaitsevien desiiliin ovat olleet perusteltuja ja se luo hyvinvointia yhteiskuntaan. Hänen mielestään hallitus on luonut 100 000 uutta työpaikkaa tällä hallituskaudella. Itse en vain jaksa olla ihmettelemättä sitä, että kun tilastokeskuksen mukaan viimeisen vuoden aikana tehdyt työtunnit ovat pysyneet vuoden takaiseen verrattuna samana, niin miten työllisyys on voinut lisääntyä? Ja ennen kaikkea mitä lisäarvoa se tuo suomalaiseen ostovoimaan ja hyvinvointiin?

Hallitusyhteistyöstä molemmat keskustelijat olivat tässä vaiheessa suhteellisen diplomaattisia, mutta yksimielisyys löytyi siitä että Perussuomalaisten on lähes mahdotonta nousta seuraavaan hallitukseen. Oli suurin puolue sitten SDP tai Kokoomus. En tiedä antaako tämä ilmoitus Jussi Halla-ahon johtamille perussuomalaisille mahdollisuuden lisätä kannatustaan oppositiopolitiikkaa helliville suomalaisille.